Eilen kameralla oli vapaapäivä. Rohkaistuimme kävelemään Saleresiin, lähimpään kylään. Talomme ali menevää tietä sinne on 3km. Metrejä ei täällä kuitenkaan kannata laskea. Paluumatkalla Markun kellon korkeusmittari kertoi eroksi kahden ja puolen Stadionin tornin verran. Saleres on laaksossa.
Kunto on kiitetävästi kohonnut. Enää ei ponnistelu tuntunut ankaralle.
Näkymät olivat paratiisimaisia. Kuljimme kinttupolkua joka oli merkitty E 4 tunnuksella. Olimme siis Suomen Lappiin johtavan tien juurilla. Tätä samaa tietä joskus kulkivat roomalaiset, jotka tuottivat täällä oliiviöljyä ja viiniä. Siitä kulkivat maurit. Tien vierustalla oli yli tuhatvuotisia oliivipuita, jotka ovat sitä todistaneet. Nyt retkeilijäryhmät, usein saksalaiset, suomalaisine kävelysauvoineen jatkavat historian aikajanassa.
Osa kasvimaista oli jo korjattu. Tomaattikeot olivat kypsymässä penkereen reunalla, maissien varret poltettu. Viereisen appelsiinipuun hedelmien posket olivat paistuneet ruskeiksi.
Paluumatkalla ylärinteestä lennähti oksa jossa kasvoi kaksi sitruunaa. Kaikkialla sitruuna- ja appelsiinitarhoissa oli syysleikkuun aika. Puuhakkaita räksyttäviä pikku koiria, se pakollinen aasi tai muuli ja muutama viljelijä sahoineen työn touhussa.
Puolivälissä matkaa puussa oli kyltti:" Se vende". Unelmien tontti myytävänä rotkon reunalla, keskellä oliivitarhaa ja rehevää sitruspuutarhaa. Tontin jälkeen E4 muutui sementillä vapaamuotoisesti verhoilluksi tieksi. Oli oikein monen auton parkiksi sopiva levennyskin ja siitä eteenpäin tontteja ostajille joita ei taida nyt olla. Tie näytti upo-uudelle. Yrittämisen henki ei ole Espanjasta kuollut.
Edellisenä päivänä vierailimme Gitéssä, Gym Halaman luona. Kylän keskellä hänellä oli Camel stop niminen hullu ja hurmaava vanhojen romppeiden kauppa. Kaksikymmentä vuotta sitten hän osti raunion, josta kunnosti liikkeen ja asunnon (jonka oli juuri myynyt). En ole aikoihin nähnyt mitään niin kummallisen kiehtovaa. Mukaan tarttui vanha arkku (ehkä olkkarin pöydäksi) ja antiikkinen aurinkopeili hulluun makuuhuoneeseemme, joka on puoliksi Venetsian karnevaalit ja puoliksi Kiina/Aasia.
Alakylässä, entisessä aasin tallissa oli Gymin uusi koti ja sen yläkerrassa atelier. Rohkea nainen kerrassaan ja kuten kaikki taiteilijat, samalla niin haavoittuva. Hän pelkäsi tekevänsä vain roskaa.
Joku sanoi että kaikilla taiteilijoilla on yhtä aikaa maailman suurin ja heikoin itseluottamus. Pitää varmaan paikkansa. Hänen hienoimmat työnsä olivat valtavia. Eivät tietenkään myy täällä ja se lannistaa. Käskin menemään Madridiin hankkimaan parhaan galleristin ja jatkamaan näitä töitä, eikä myymään halvalla kenellekään. Ne jotka hänen töistään täällä myyvät, eivät riitä hyvän gallerian tasolle.
Siinä on valtava ristiriita. Jos haluaa olla taiteilija, on unohdettava myynti. Se on muiden tehtävä, eikä hyvää nykytaidetta myydä syrjäkylillä. On pakko suostua näkemään vähän nälkää että voi ylittää menestymisen kynnyksen, mikäli rahkeet riittävät. Kynnyksen ylitys on sitäkin vaikeampaa kun Gymiltä puuttuu taidekoulutus. Haluan kutsun avajaisiin kun näyttely on Madridissa tai Barcelonassa. Gym on jo ylittänyt 60. Aikaa on rajatusti.
Pelottavan yksinäiselle näytti. Olen tavattoman onnekas kun minulla on rinnallani kannustava aviomies. Markku viihtyy taiteen maailmassa ja on kaikki yhteiset vuotemme osallistunut assistenttina töihini ja ystävystynyt taiteilijaystävieni kanssa.
Sinikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti