Irkkujen paluu

Aamulla olimme kirjaimellisesti pilvessä. Ne kulkivat ikkunan ohi.

Koko kylä ilmeisesti levitoi kun korkeusmittari näytti 870 m olohuoneessamme. Korkeapaineella lukema on 740 m. Voisiko joku sanoa mikä on totuus? Paisuuko vuori sateella?

Ajoimme Durcaliin valokuvausliikkeeseen. Tarvitsin muutamia kopioita kuvistani. Matkalla olimme runsaasti alimman pilvirajan yläpuolella. Ajettin yli 1000 m:ssä. Näyttää merkilliselle. Väliin täällä tajuaa korkeuden vasta kun on pilvistä.

Kävin aikuisten koulussa kuvaamassa opiskelijoita. Tihkusade oli täkäläisittäin niin huono sää, että luokka oli murto-osan normaalista. Ikäihmiset opettelivat lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Hilpeää porukkaa. Pyysivät huomenna uudelleen kun kuoro harjoittelee. Markku saa ottaa videolle sen.

Näin kaupan ikkunassa "se vende mosto"kyltin. Lähetin Markun hakemaan paikallista nuveau viiniä.

Hän palasi El Coton kanssa. Mostoa tulee manana eli vasta aamulla, mutta matkalla hän oli tavannut irlantilaiset tuttavamme syyskuulta. He olivat palanneet ostamaan taloa.

Irlantilaiset ovat pubi-kansaa eli Pacolla tavattiin.

Sovimme treffit pubiin myös huomenna. - olemme täällä joka ilta, he sanoivat.

Harkitsemme asuilua Guernseyssä heidän hotellissaan - joskus.

He eivät aio ostaa rauniota, vaan ihan valmiin kämpän täältä.

Härkätaistelua emme ole onnistuneet näkemään, aikuisten oikeasti. Tulimme sesongin lopussa ja pian oli vieraita ja muuta puuhaa. Pacon laajakulma - TV näytti tänään huipputaistelun. Jotain korviketta siis.

Toreadori oli kuin oopperadiiva, Jorma Uotinen ja F1 kuski samassa paketissa. Makeet ajohaalarit ja kivan näköinen pöytäliina.

Paco nojasi tiskin yli intensiivisesti kohti TV-ruutua ja oli ihan turha yrittää tilata lisää.

Miten mies kykenee taivuttamaan lantion niin törrölleen että hartiat jäävät metrin perään??! Tämä koskee toreadoria, ei Pacoa, joka oli etunojassa.

Markku sanoo: - se pöyhisteli kuin riikinkukko. Kovin espanjalaista, mies on Kukko!

Tuntui kivalle kahistella viikunan lehdissä. Ihan kuin syyskuussa Suomessa - melkein. Kaikki puut eivät pudota lehtiään. Sateella rinteistä erottuu punainen maa, okran sävyt ja lähes valkoinen kalkkikivi. Enää ei yksikään kaskas inahda.

Sinikka

Toppatakki jäi kotiin

On aika kurkistaa taaksepäin siihen lähes kolmeen kuukauteen, jonka olemme täällä olleet. Tulos on positiivinen. Odotukset ovat täyttyneet monin tavoin, jopa ylikin.

Mitä sitten olemme jääneet paitsi? Kuva kylän nykyisestä arkielämästä on jäänyt espanjankielen taidon puuttuessa pakostakin vajaaksi, ulkopuolisen havainnoinnin ja saadun englanninkielisen tiedon varaan. Kuvaa olisi ehkä voinut terävöittää kahdenkeskisillä keskusteluilla esim. olutlasillisen äärellä paikallisessa pubissa kyläläisten kanssa. Sitäkin enemmän olemme kiitettävän hyvin päässeet kontakteihin ulkomaalaisväestön kanssa, erityisesti sen taiteilijayhteisöön.

Sinikka on kamerallaan vanginnut tarkasti nykytodellisuutta. Sitä ovat täydentäneet kolmen täällä vakituisesti asuvan englantilaisperheen haastattelut.

Francon ajan tapahtumat kylässä ovat jättäneet leimansa ja se tullee valokuvissa esiin hiljaisena vaiteliaisuutena ja jopa masentuneisuutenakin. Kylän asukkaat ovat jakautuneet käsittelemättömien ja sovittamattomien menneiden tagedioiden johdosta eri leireihin. Ne kyräilevät toisiaan ja yhteistyö heidän välillään on mahdotonta. Se tietysti estää kaupungin kehitystä, mikä heijastuu myös katukuvaan. Moni asia on rempallaan joskin esimerkillisen hyvin toimiviakin asioita löytyy. Yksi niistä on vesihuolto. Vesi on ilmaista, sitä on riittävästi ja laadultaan se on lähdevettä. Lieneekö maurien perintöä.

Toinen esimerkillisesti hoidettu asia on kylän jätehuolto lukuisine lajittelupisteineen ja säännöllisine tyhjennysaikoineen (vertaa esim. Italia ja Napolin ympäristö, eikä kierrätyksestä näkynyt merkkejä Etelä-Ranskassakaan).

Kunnallispoliitikkona olisi myös ollut mielenkiintoista päästä paikallisen väestön kanssa poliittista ilmastoa valottaviin keskusteluihin.

Sen verran olen saanut kuulla lähinnä englantilaisilta, että kylän johdossa on oikeistopuoluetta edustava pormestari, jonka toimiin eivät kaikki ole olleet tyytyväisiä. Juorutaan, että kaupungin varojen käyttö ei kaikilta osin ole läpinäkyvää ja että varoja suunnataan hyödyttämään paikallisia rikkaita kiinteistönomistajia.

Vasemmistopuolue puolestaan odottaa kärsimättömänä seuraavia pormestarinvaaleja voidakseen saada virkaan oman edustajansa. Vasemmisto ei ole täällä koskaan voittanut vaaleja.

Nick kertoi eilen espanjalaisten "manana"-asenteesta, eli kun kaikki ei tapahdu aina aikataulussa.

Nickin mukaan kyse on tärkeysjärjestyksistä. Lattia laatoitetaan kuten sovittiin, mutta jos täti kuolee tai naapuri sairastuu, tämä tärkeämpi asia hoidetaan ensi huolella kuntoon. Kyse ei siis ole epäluotettavuudesta, vaan terveistä arvoista. Tärkeät asiat ensin.

Kun Nickin tytär jäi yksin taloon vatsatautisena, naapurit toivat keittoa hänelle, vaikka eivät varsinaisesti tunteneet häntä. Huolenpito ja anteliaisuus on ominaista täällä.

Täällä on myös kirjoittamaton "jokamiehen oikeus" poimia syötäväksi polunvarrella kasvavia hedelmiä. Sopii että täytät taskusi, mutta ei kassin kanssa puun tyhjentäminen. Jos sinulla ei ole viikunapuuta, voit poimia muiden puista tarpeeseen.

Retkelle ei oteta eväitä. Lähdevesi lorisee kaikkialla ja syötävää kasvaa ympärillä.

Eilen poimimme omakätisesti pari avocadoa salaattiin. Vanha mies tuli vastaan kassia kantaen. Hän puheli Nickin kanssa sitruunasadosta ja laittoi samalla meille käteen neljä täydellistä, tuoksuvaa sitruunaa.

Varauduimme matkaan katsomalla pitkäaikaisia säätietoja. Tänä vuonna sää kylmeni täällä, kuten Suomessakin, poikkeuksellisesti. Joudumme lämmittämään talon pääasiassa sähköllä ja se on täällä tosi kallista.

Nyt tuntuu, että matkamme olisi voinut olla pari-kolme viikkoa lyhyempi. Sää on luminen ja hyvin kylmä koko Euroopassa. Ajamme takaisin kesärenkailla. Täytyy toivoa hartaasti että lämpenee ensi viikolla.

Täällä ajetaan moottoritiellä tosi hurjaa nopeutta. Ketjukolari pelottaa.

Toppatakitkin jätettiin Suomeen, eikä tee mieli ostaa takkia kotimatkaa varten.

Viikko sitten söimme viimeksi kattoterassilla. Nyt varpaita palelee ja sataa. Vettä tulee perjantaihin asti. Viimeiset kuvaukset tehdään kumpparit jalassa ja sadetakki päällä.

Markku ja Sinikka

Oma koti kullan kallis

Katselemme Sinikan kanssa läppärimme ruudun taustakuvaa, siinä illan tv ohjelma. Valokuva on otettu viime jouluna kotonamme. Lämpimät muistot tulvivat mieleen. Yhteiset hetket lapsine ja lastenlasten kanssa. Kaikki tämä odottaa meitä muutaman viikon kuluttua. Maltamme tuskin odottaa.

Kodilla on suuri merkitys oli se sitten Suomessa tai maailmalla. Täällä Albunuelasissa olemme tavanneet useita pariskuntia, jotka ovat eläneet niin kauan kotimaansa ulkopuolella, että koti on täytynyt löytää jostain muualta, tai uusi unelma ja elämän tapa on tarjonnut ratkaisun ristiin menneisiin ihmissuhteisiien tai työelämän paineiden ongelmiin. Taiteilijaperheen tapauksessa on usein kysymys myös työskentelyolosuhteista. Tarvitaan valoa, värejä sekä avaraa maisemaa. Sitä kai me kaikki perimmiltään haluamme.

Ihminen kaipaa haasteita. Täällä Albunuelasista tapaamamme ulkomaalaiset ovat löytäneet niitä riittävästi.

"Myytävänä" -palstalla ilmoituksissa on oma osastonsa raunioille, mikä kuulostaa monesta suomalaisesta aika oudolta. Täällä kuitenkin hyvin monet, erityisesti englantilaiset pariskunnat, ovat löytäneet väylän onnellisuuteen, myymällä kotinsa, koko omaisuutensa, ja ostaneet täällä raunion tai jotkut jopa puoli tusinaa ja kunnostaneet/ rakentaneet niistä upeita asuntoja maurilaista perinnettä vaalien ja näyttävät elävän niissä onnellista elämää. Yhdessä niistä asumme nyt. Eräällä heistä on asunnon lisäksi myös appelsiini ja oliivipuutarhoja. Mikään ei ole niin terapeuttista ja tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää. Tärkeintä on se puuhastelu ja mielen virkeänä pitäminen.

Tänne etelään ei kannata tulla pysyvästi pelkästään golfaaminen mielessä. Jotain tehtävää tai työtä tulee olla elämän sisällön täytteeksi. Naapurimme kertoi eräästä tuttavastaan, joka asettui tänne asumaan gof-kentän läheisyyteen, ja hänen ainoana harrastuksenaan oli pelata golfia. Jonkin aikaa homma pelasi aivan hyvin, mutta sitten alkoi tasoitus laskea mielialan mukana ja sen jälkeen myös tulla vakavia ongelmia. Ennen pitkää mies oli lähes itsemurhan partaalla.

Kaikeen tottuu, palmuihin, pina coladaan ja aurinkoonkin. Kun tottuu, myös väsyy.

Ihailtavaa näissä rohkeissa englantilaisissa aviopareissa on se ennakkoluulottomuus, jolla he ovat panneet likoon koko omaisuutensa ja syöksyneet kohti tuntematonta ehdottomalla luottavaisuudella paikallisiin ihmisiin asuntokauppojen, remonttimiesten sekä pankkien ja viranomaisten suhteen. Kaikki on sujunut kuitenkin ongelmitta. Ihmisten rehellisyyteen ja sanaan on voinut luottaa. He ovat kokeneet onnistumisen ja unelmiensa täyttymyksen. Kyläläiset ovat ottaneet heidät sydämellisesti vastaan. Edellytyksenä on kuitenkin espanjankielen taito.

Kyläläiset hymyilevät meillekin. Tänään satoi koko päivän. Kumisaappaat ja sadetakit päälä menimme kauppaan. Oli vihdoinkin käyttöä niille.

Ulkomaan pellet huvittivat luultavasti. Täällä ei ehkä ole moista nähty. Sataa harvoin. Sateenvarjoja on joillakin, useimmat eivät suojaudu mitenkään.

Markku

Albunuelasin gaudi

Kylässä on yksi harvinaisen huomiotaherättävä talo. Paco Concha (simpukka) on rakentanut huikean mielikuvituslinnan itselleen. Tämä ite-taiteilija sekä herättää kiinostusta kauempaa tulevissa, että kylähulluille suotavaa hymähtelyä ja torjuntaa paikallissa. Niinhän aina.

Pacon tarina tarvitsee kirjan tai elokuvan. Valokuvat puhukoot puolestaan. Niiden tuhansien simpukoiden, pikkukivien, espartoruohon ja seitsämän tuhannen kurpitsan keräämisen lisäksi hän viljelee oliivipuu- bonzaita, kerää Albunuelas vuorelta fossiileja ja esittelee argeologista kokoelmaansa: roomalainen allas, maurien ruukkuja ja kaiken päällä hänen omia veistoksiaan.

Espartoheinästä on tehty kaikkea bikineitä myöten. Mitään hän ei myy, antaa meille, tuntemattomille, lahjaksi pannun alusen, repullisen appelsiineja ja sitruunoita sekä kimpun väkevästi tuoksuvaa piparminttua. En valitettavasti osaa kysyä missä ovat hänen yrteistä tekemänsä eteeriset öljyt. Ehkä hän ei enää kerää yrttejä. Paco puhuu, me kuuntelemme. Huomaan ymmärtäväni suuren osan hänen puheestaan.

Palasimme kotiin torin kautta. Pitää kerätä aarteita mukaan ja viimeisiä mehukkaita näkymiä.

Löytyi nippu laakeripuun oksia. Markku aikoo nyt levätä laakereillaan koko talven.

Ostettiin herkullisia oliiveja ja tuoreita taateleita kotiin viemisiksi. Ruuaksi tänne mangoja, rypäleitä ja omenia, sieniä, paprikoita, suuria tomaatteja, kiiltävä munakoiso ja pari kesäkurpitsaa. Matkalla nappasimme myös mukaan leipomoautosta euron artesaanileivän.

Iltapäivällä pujahdimme Helenin ja Jimin galleriaan/kotiin. Nauhoitimme Helenin tarinan Albunuelasiin tulosta ja kylässä asumisen kokemuksista. Haastattelun jälkeen jutustelu polveili herkullisin seurauksin. Sain purkin Helenin sitruunahilloa kotiin vietäväksi. Sitten pöytään tuli tutun näköinen purkki. Teen samanlaisissa perheemme joululiköörit luumuista. Tässä oli kolme vuotta muhineita viikunoita valkoisessa rommissa. Pari viikunaa ja lasillinen viikunarommia tyhjään vatsaan antoi kepeän kotimatkan. Pysyimme pystyssä.

Ennen lähtöä saimme reseptin, maistiaiset ja ohjeet valmistaa sitruunoita suolasäilykkeenä. Viimeiseksi Helen kääräisi pari chorison makkaraa evääksi. Kotimatka oli kaksi minuuttia rinnettä alas.

Sinikka

Prinssi

-Se tuli nyt sitten, sanoi Timo puhelimessa.

- Viime yönä kahden maissa.

Oli ollut nopea ja helppo synnytys. Kuudes pojanpoika katselee jo ihmetellen maailmaa. Yksi poikieni ja heidän puolisoittensa lapsista, siis lapsenlapsistani, on sentään tyttö, joten ihan Jukolan poikien sarja ei ainakaan vielä täyttynyt. Tulevaisuus näyttää sitten, miten käy Puurulan neljän pojan, poikien, pojanpoikien lukumäärän kanssa.

Perinteiseen tapaan Sinikan kanssa juhlistimme perhetapahtumaa kuohuviinillä.

Vauvan syntymästä innoitettuna ajoimme Valle de Lecriniin ja ostimme pullon Cavaa sekä paikallisesta lihakaupasta kunnon possupihvit ja sinihomejuustoa.

Tiesimme odottaa tätä perhetapahtumaa ja otimme Sinikan kanssa varaslähdön ja kävimme jo edellisenä päivänä Salerekseen johtavan E4 polun varressa. Katselimme myytävänä olevaa tonttia hedelmäpuutarhoineen kauniin rotkon reunamailla. Unelmoimme jospa siihen voisi rakentaa oikein upean kotkanpesän, pikku linnan, koko Puurulan suvulle. Katsoimme päärakennukselle sopivaa paikkaa, mittailimme sielumme silmin sen sijaintia ja ikkunoiden ja aurinkoterassin sijoitusta. Ikiaikaisten oliivipuiden sekä runsassatoisten oranssia hohtavien appelsiinien ympäröimänä paikka oli kuin tuhannen ja yhden yön sadusta. Ei loppuisi Puurulan perheeltä oliivit ja appelsiinit. Varvulla katsoin myös parkkipaikan.

Appelsiinipuut olivat koristeellisia kuin joulukuuset. Tuli mieleen, että kuusen jokaisen appelsiinin voisi numeroida ja sijoittaa niihin lapset , heidän puolisonsa, lapsenlapset, isovanhemmat jne. ikäänkuin sukupuuksi. Ainakin appelsiinit riittäisivät tähän mielikuvitukselliseen ja mielenkiintoiseen puuhasteluun.

Lounastimma terassilla. Kesä tuli takaisin. Cava oli kylmää ja aurinko lämmin ( viikon kolean tauon jälkeen ). Kirkon kellot soittivat, kukot kiekuivat ja joku paukutti pommeja tai ammuskeli jänöjä, kaikki varmaan Haukola/Puurula prinssin kunniaksi. Upo -uusi ukki paistatteli auvoisana. Nyt puuttuu vain kotimatka ja vauvan näkeminen. Toki ajamme Pariisiin hankkimaan sen prinssin arvoisen asun.

Markku

Sillä sipuli

Kahden miehen kämmenen kokoinen mango. Pehmeä ja halukas syötäväksi. Viisi makeaa uuden sadon mandariinia, kunnon terttu meheviä punaisia rypäleitä, maukasta omenaa lohkoina ja granaatiomenan kuultavia punaisia siemeniä sokeriliemeen jälkiruuaksi.

Kaikki ovat kasvaneet tässä laaksossa muutaman kilometrin säteellä. Myyjä on viljelijä tai ainakin tuntee sen jolta osti hedelmät. Mikä maku, mikä ero siihen mitä olen syönyt kotona!

Ostin kaksi kiloa hienoja kiiltäviä sipuleita. Maksoi 0,75 €. Inspiroiduimme!

Markku siivutti 8 suurta renkaiksi. Kuullotin ne parissa ruokalusikallisessa voita. Se kesti ja kesti. Oli vaivan arvoista. Kullankeltaiset renkaat saivat kattilaan kaverikseen laakerin lehden, 8dl kasvislientä ja hennon kourallisen timjamia. Kymmenen minuutin kuluttua otin kattilan liedeltä ja lisäsin 2dl valkoviiniä (0,57 € l) ja vasta jauhettua mustaa pippuria. Paahdoin kevyesti kaksi vaalean leivän siivua. Soppa lautasille, leipä päälle ja juustoraastetta leivän katteeksi. Lautaset 250° uuniin. Uunista ulos kun juusto kupli.

Elämäni ensimmäinen oma ranskalainen sipulikeitto oli valkoviinin kera todella hyvää. Odottakaa ystävät. Sipulikeittomme tulee! Kumpa suomalainen sipuli pystyisi samaan.

Avokaadot ovat kypsiä ja täydellisiä. Huomenna laitan niihin täytteeksi katkarapuja parsan nuppujen kera. Tiraus sitruunan mehua, himpun hienonnettua sipulin vartta, ehkä...ja sipulikeiton loppu pääruuaksi.

Kaupoissa on joulumakeisten, lahjakorien ja leivonnaisten aika. Kauppias sujautti käteen pullean suklaakaramellin.

Mantelijauho on pääraaka-aine. Paljon on myös arabimaista tuttuja makeisia ja leivonnaisia.

Jouluvaloja, tosin maltillisesti, on jo ripustettu. Vielä eivät pala. Mekin ostamme joulumme rekvisiittaa ja lahjoja. Se onkin valtaisa projekti. Perheenjäseniä on 24 jollei meitä lasketa. Sitten vielä lähimmät ystävät. Lastenlasten syntymäpäiviäkin on ollut tällä aikaa parit ja muutama ihan tulollaan.

Markku hankki uuden luomuyöpuvun. Sanoi nyt ymmärtävänsä miksi paratiisissa tehtiin samoin. Peitto on hyvä.

Täällä on viljelty silkkiäkin aikoinaan. Myös riisiä, mangojen lisäksi papaijaa ja yhä monia sellaisia hedelmiä jotka vasta nyt kohtaan enkä tiedä nimeä. Miten näin hedelmällinen paikka voi olla näin köyhä?

Sinikka

Matkalla Afrikkaan

Aamupäivällä päätimme lähteä patikkapolkua E4 etelään, sen päätepisteenä on lopulta Afrikka. Vähän hirvitti matka. Olin laittanut kinkkuvoileipää, vettä ja hedelmiä repun pohjalle videokameran seuraksi. Sinikalla oli repussaan oma Nikoninsa. Olimme ottaneet vasta muutaman askeleen, kun englantilaiset naapurimme pöllähtivät samanaikaisesti ulos portistaan. Nick kantoi olallaan siimaleikkuria ja vaimo seurasi koirat kintereillään.

Leikkuri oli minulle tuttu kapine, sillä käytän sitä Nokialla, torpallamme. Kävi ilmi, että he olivat menossa samaan suuntaan joen toisella puolen sijaitsevalle 1,5 hehtaarin suuruiselle viljelyspalstalleen.

Pyysivät meitä katsomaan sitä.

Nick kertoi, että heillä oli tämän lisäksi vielä pari pientä viljelmää aivan lähellä. Oli hankkinut sekä isohkon naapuritalon, pienine kasvi-istutuksineen, että kaikki palstat, pitääkseen itsensä kunnossa ja solakkana.

Joen takaisella isolla palstalla heillä oli viinitarha, oliivipuita (sekä syömäoliiveja, että öljyksi puristettavia), sitruunoita ja appelsiineja. Aikamoinen työ kahdelle ihmiselle. Satoa kertyy paljon yli oman tarpeen ja se on markkinoitava. Myyntihinnat ovat sitä luokkaa, ettei niillä pääse rikastumaan. Appelsiineista esimerkiksi viljelijä saa vain 10 centtiä kilolta ja oliiviöljystä 75 centtiä litralta.

Harmeja viljelijälle sattuu silloin tällöin. Ostajaa ei heille tänä vuonna löytynyt ajoissa ja viinin korjuu myöhästyi. Rypäleisiin iski home. Pacon kanssa sovittu kauppa kariutui. Viinisato on kuivunut paikalleen.

Ongelmatonta ei aina ole oliivien kasvattaminenkaan. Vanhojen, usein jopa tuhatvuotisten, puiden sijaan on istutettava aika ajoin uusia taimia. Eroosio on sateiden johdosta joskus niin voimakasta, että se vie maan mennessään, jollei vanhojen puiden laaja juuristo pidä penkereitä paikoillaan. Vanhoissa puissa oliivit ovat niin korkealla, ettei niihin ylety pitkillä kepeillä kolistellen, vaan täytyy kiivetä puuhun ravistelemaan, jolloin ne putoavat maahan levitetyn harson päälle. Ongelma ja sen ratkaisu kuulosti samalta, kuin sadonkorjuu Nokialla, Sarkolassa, missä meillä on vahvasti ikääntymään päässyt omena- ja luumupuuplantaasi viinimarjapensaineen. Tuli lämmin yhteenkuuluvuuden tunne.

Meillä oli Nickin kanssa siis paljon puhuttavaa, samoin Sinikka viihtyi erinomaisesti hänen rouvansa kanssa ja saimme kutsun käydä seuraavalla viikolla kylässä.

Meillä suomalaisilla on se käsitys, että Espanjassa on vallalla manjaana- mentaliteetti: homenna, huomenna - ei tänään.

Albunuelalaisten keskuudessa näkee valtavaa ahkeruutta, joka alkukantaisista työskentelyolosuhteista huolimatta saa heidät joka päivä kulkemaan muulin kanssa talomme editse vuoren rinnettä alas ja palaamaan sitä pitkin illalla pieniltä viljelyksiltään. Heidän tulonsa tästä raadannasta ovat minimaalisen pienet, tuskin elättävät, mutta siitä huolimatta he tekevät sen niin kauan kuin pystyvät ja jaksavat. Eläkeikärajaa ei ole.

Nuoret eivät sitä enää tee. Miten käy tämän kauniin maiseman, kun vanhukset eivät siihen enää pysty? Jo nyt kaupungin katujen varsilla istuskelee vanhojen miesten kasvava katuparlamentti nojaten kuka kainalosauvoihin kuka kävelykeppiinsä. Kauppaan kulkiessamme he hymyilevät ystävällisesti ja vastaavat tervehdykseemme "hola" tai "buenos dias", kukin omalla tavallaan murtaen.

Tavatonta ahkeruutta olemme tavanneet myös seuratessamme paikallisten rauniotalojen korjauksia. Ne ovat edistyneet parissa viikosssa uskomattoman nopeasti. Vaikuttaneeko siihen osaltaan se, että aurinkorannikon suuret rakennusprojektit ovat nyt jäissä, ja miehillä on aikaa ja tarmoa keskittyä näihin paikallisiin kohteisiin ja valmista tulee.

Tuntemamme englantilaiset kuitenkin kertovat miten luotettavasti ja joutuisasti ennenkin täällä on heille remontti tehty. Paikallisten rehellisyyttä kiitellään.

Toki kuulee hunompiakin kertomuksia. Valitettavasti kylässä ei panna painoa koulutukselle. Sentään osa vanhemmista olosuhteistaan huolimatta panee lapsensa opin tielle ja kouluttaa heistä lääkäreitä ja korkeakoulutukinnon suorittaneita.

Eikös kuulostakin tutulta. Näinhän toimivat Suomessakin monet vanhemmista pannessaan lapsensa pitkälle koulutielle vaivojaan säästämättä.

Markku

Sorkka kainalossa kuutamolla

Palaamme kaupasta Pacon baarin kautta. Taas on krympättävä uusi kinkku. Sian sorkka pistämässä kassin reunan yli ei ole täällä outo näky. Paco hymyilee ja päästää keittiöön kuvaamaan tapasten valmistusta. Baari on erityisen siisti. Tiskin päässä krysanteemeja maljakossa. En osaa kysyä mitä on juhlittu. Kaksi lasia El Cotoa ja tapakset on yhteensä kolme euroa.

On täysikuu. Kapeat kadut ovat hämäriä. Kaupunki sulkeutuu kylmältä. Oviverhot ja ikkunaluukut kiinni. Muutama lyhty valaisee katuja joilla olemme ainoat kulkijat. Markulla sian kinkku kainalossa, minulla Coviran kassi, jossa on maito, 2 pulloa hyvää punaviiniä, makkaraa ja muheva terttu viinirypäleitä.

Baarin säätiedotuksessa luvattiin lämpimämpää. Se tuli todistettua kun kaskaan kimeä ääni kaikui muuten hiljaisella kadulla. Tuntui erilaisten savujen tuoksua, jokunen keskustelun tai TV ohjelman pätkä vilahti ohi. Koiran terävä räksytys kuului kaukaa laakson toiselta puolelta. Jokaisen kadun mutkan takaa kuu pullahti taas näkyviin. Outoa ja vähän aavemaista. Barrio Bajo, meidän alakylämme on hiljainen aina, nyt erityisesti kun matkailusesonki on tyystin ohi.

Valitettavasti tieto lisää tuskaa. Vierailimme tänään Davidin ja Lornan luona. Kyllä, oliivipuut polun varrella ovat yli tuhatvuotisia ja tie vie Afrikasta Istambuliin, mutta E 4 tarkoittaa Espanjan patikkareittiluokitusta...hyvä juttu meni mönkään (ks.blogi eri teitä onnellisten laaksossa). Matkalla näin myös Helenin. Sain siis samalla reissulla sovittua kahden videohaastattelun päivän.

Markku ripustelee toista sian kinkkua portaikkomme kaiteeseen. Piti saada omakin kun se ensimmäinen luvattiin Ripalle. Kokoa-itse-kinkkuteline on löytynyt. Pitääköhän ostaa toinen itselle. Ilmakuivattujen kinkkujen valmistus on taidetta, samoin leikkaaminen. Pitää olla sekä teline, että erityinen veitsi.

Ennen kuin valmistan kahden tähteen illallisemme, täytyy paljastaa: testasimme Albujarran hippipullan. Ei mitään erityis vaikutuksia...tai me emme kerro.

Sinikka

O-O-Orgiava

Testasimme Albujarrasin mutkaisten vuoristoteiden nykyisen (jää-) tilan ajamalla torstaimarkkinoille reitin alkupään kaupunkiin Orgivaan. Pirakka sää, mutta jäätä ei näkynyt kuin huipuilla.

Matkalla sinne, ,Cervantesin hengessä, Markku säntäsi taistoon tuulimyllyjä vastaan. Don Marquioten tukka nousi irokeesille hävittyään ensimmäisen erän. Vaan suomalais-leningraadilaisela sisulla hän hyökkäsi jälleen. En kerro miten siinä kävi.

Runsaasti rätei ja lumpui, afrikkalaisia vitonin käsilaukkuja ja aitoja cd-kopioita sekä pilvin pimein hippejä. Vihannesta, mausteita ja kuumaa kanaakin sai.

Piti rantautua kahvilaan kun ostoksia ei enää jaksanut raahata. Sen täytti Albujarrasin kuuluisan hippiyhteisön joukko. Erottui kolme sukupolvea. Vanhimmilta hampaat harvassa ja elämän jäljet näkyvissä, nuorimmat kuin kuusikymmen luvun elokuvista kuvan kauniiden lastensa kanssa.

Arvelimme Genesiksen rumpalin, Cris Stewartin asumisen täällä vaikuttaneen suuresti yhteisön syntymiseen.

Kahvila oli hyvin vihreä ja alkoholiton. Terassilla hanuristi jammaili kitaristin kanssa. Ohut ruskea savuke kiersi. Luultavasti täällä on helppo viljellä oma ruoka ja ruoho. Kasvis-syöjän eläminen on halpaa. Gym kertoi että Albujarrasissa on myös hyvin rikkaita hippejä. Joitakin tulemme tapaamaan joulukuussa hänen näyttelynsä avajaisissa. Siemailemme siellä yhdessä glögiä.

Siellä istuessamme keski-ikäinen tyttö tuli myymään sitruuna-kookospullia. En ole vielä testauttanut Markulla vaikutusta. Mieleen tuli elokuva, jossa mummo söi vahingossa hippi- lapsenlapsensa mokkapaloja... Saatte lukea seuraavasta blogista kuinka kävi ja mitä siitä seurasi. Don Huonon isältä voi odottaa kaikenlaista.

Tänään on 57. televisioton iltamme. Pelikortit on kohta puhki ja lautapelejä pelataan vaikeimman kaavan mukaan. Suomenkieliset kirjat on luettu. Muilla kielillä kyllä literatuuria kaapista löytyy. Onneksi kuu on kolmatta kertaa tulossa täydeksi. Nyt on jo liian kylmä istua katolla katselemassa. Siinä meidän TV:mme päälähetys. Nyt on kyllä ihana pinkki taivas kun aurinko painuu unille. Kello on pian puoli seitsemän. En uskalla ajatella miten auringon lasku on nyt suomessa.

Päivällistä tekemään ja tuli takkaan.

Eri teitä Onnellisten laaksossa

Eilen kameralla oli vapaapäivä. Rohkaistuimme kävelemään Saleresiin, lähimpään kylään. Talomme ali menevää tietä sinne on 3km. Metrejä ei täällä kuitenkaan kannata laskea. Paluumatkalla Markun kellon korkeusmittari kertoi eroksi kahden ja puolen Stadionin tornin verran. Saleres on laaksossa.

Kunto on kiitetävästi kohonnut. Enää ei ponnistelu tuntunut ankaralle.

Näkymät olivat paratiisimaisia. Kuljimme kinttupolkua joka oli merkitty E 4 tunnuksella. Olimme siis Suomen Lappiin johtavan tien juurilla. Tätä samaa tietä joskus kulkivat roomalaiset, jotka tuottivat täällä oliiviöljyä ja viiniä. Siitä kulkivat maurit. Tien vierustalla oli yli tuhatvuotisia oliivipuita, jotka ovat sitä todistaneet. Nyt retkeilijäryhmät, usein saksalaiset, suomalaisine kävelysauvoineen jatkavat historian aikajanassa.

Osa kasvimaista oli jo korjattu. Tomaattikeot olivat kypsymässä penkereen reunalla, maissien varret poltettu. Viereisen appelsiinipuun hedelmien posket olivat paistuneet ruskeiksi.

Paluumatkalla ylärinteestä lennähti oksa jossa kasvoi kaksi sitruunaa. Kaikkialla sitruuna- ja appelsiinitarhoissa oli syysleikkuun aika. Puuhakkaita räksyttäviä pikku koiria, se pakollinen aasi tai muuli ja muutama viljelijä sahoineen työn touhussa.

Puolivälissä matkaa puussa oli kyltti:" Se vende". Unelmien tontti myytävänä rotkon reunalla, keskellä oliivitarhaa ja rehevää sitruspuutarhaa. Tontin jälkeen E4 muutui sementillä vapaamuotoisesti verhoilluksi tieksi. Oli oikein monen auton parkiksi sopiva levennyskin ja siitä eteenpäin tontteja ostajille joita ei taida nyt olla. Tie näytti upo-uudelle. Yrittämisen henki ei ole Espanjasta kuollut.

Edellisenä päivänä vierailimme Gitéssä, Gym Halaman luona. Kylän keskellä hänellä oli Camel stop niminen hullu ja hurmaava vanhojen romppeiden kauppa. Kaksikymmentä vuotta sitten hän osti raunion, josta kunnosti liikkeen ja asunnon (jonka oli juuri myynyt). En ole aikoihin nähnyt mitään niin kummallisen kiehtovaa. Mukaan tarttui vanha arkku (ehkä olkkarin pöydäksi) ja antiikkinen aurinkopeili hulluun makuuhuoneeseemme, joka on puoliksi Venetsian karnevaalit ja puoliksi Kiina/Aasia.

Alakylässä, entisessä aasin tallissa oli Gymin uusi koti ja sen yläkerrassa atelier. Rohkea nainen kerrassaan ja kuten kaikki taiteilijat, samalla niin haavoittuva. Hän pelkäsi tekevänsä vain roskaa.

Joku sanoi että kaikilla taiteilijoilla on yhtä aikaa maailman suurin ja heikoin itseluottamus. Pitää varmaan paikkansa. Hänen hienoimmat työnsä olivat valtavia. Eivät tietenkään myy täällä ja se lannistaa. Käskin menemään Madridiin hankkimaan parhaan galleristin ja jatkamaan näitä töitä, eikä myymään halvalla kenellekään. Ne jotka hänen töistään täällä myyvät, eivät riitä hyvän gallerian tasolle.

Siinä on valtava ristiriita. Jos haluaa olla taiteilija, on unohdettava myynti. Se on muiden tehtävä, eikä hyvää nykytaidetta myydä syrjäkylillä. On pakko suostua näkemään vähän nälkää että voi ylittää menestymisen kynnyksen, mikäli rahkeet riittävät. Kynnyksen ylitys on sitäkin vaikeampaa kun Gymiltä puuttuu taidekoulutus. Haluan kutsun avajaisiin kun näyttely on Madridissa tai Barcelonassa. Gym on jo ylittänyt 60. Aikaa on rajatusti.

Pelottavan yksinäiselle näytti. Olen tavattoman onnekas kun minulla on rinnallani kannustava aviomies. Markku viihtyy taiteen maailmassa ja on kaikki yhteiset vuotemme osallistunut assistenttina töihini ja ystävystynyt taiteilijaystävieni kanssa.

Sinikka