Juuri ponnahdettiin talviaikaan. Nukumme nyt lämpimämmässä alakerran makuuhuoneessa. Sataa kaatamalla. En saa unta. Olen tottumaton kivikatuun syöksyvän veden lätinään. Täällä ränni tarkoittaa 15 cm putken pätkää joka johtaa veden hiukan seinästä ulos. Neljännessä kerroksessamme katoterassin kuusi putkea lojauttavat veden korkealta katuun. Tekisi mieli mennä ulos kokeilemaan suihkuefektiä. Mukavuuden halu voittaa. Valitsen lämpimän kupin vihreää teetä ja hunajaa. Olohuoneessa on hädintuskin 18°. Tarvitsen villatakin lisäksi torkkupeiton polvilleni. Ei hätää, toissapäivänä oli varjossa 28° ja päivällä on luvassa ainakin 24°. Kivinen talo ei toki enää hevin lämpene sisältä. Onneksi tämän ikäisenä suurempi riesa on kuumuus.
Helen oli kehunut vanhaa Almunecarin tietä. Ennen tänne tuloamme kuvittelin miten ajaisimme usein iltaisin rannikolle katsomaan auringon laskua mereen. Se on jäänyt tekemättä. Ihmeellisten auringonlaskujen kiintiö täyttyy mukavasti omalta kattoterassilta käsin.
Markku vähän epäröi kun oltiin jo pitkällä iltapäivässä. Laskeskelin ettei se voi kestää tuntia pidempään yhteen suuntaan ja lisäsin houkuttimeksi Lideliin menon. Bratwurst silmissä Markun motivaatio kasvoi.
Wolkswagen boralla on monta kiitettävää ominaisuutta, mutta Almunecarin tie on oikean maastoauton väylä. Pohja karahti kiviin useammin kuin kerran. Leveät valkoiset kuivuneet joen uomat kertoivat sen että ainakin keväällä vettä virtaa lujaa ja runsaasti. Markku jätti kertomatta miten väliin veden syömä tien reuna ei riittänyt kunnolla neljälle pyörälle. Tie vei yli 1300 m korkeuteen. Subtrooppinen ilmasto muuttui hetkessä lehtipuuvyöhykkeestä suomalaisen näköiseen männikköön. Näimme ensimmäiset vuohet ja vuoristokauriit. Täällä on myös Iberian ilveksiä. Eipä bongattu yhtään.
Tie muuttui lopulta asfaltoiduksi vaan ei helpommaksi. Alas rannikolle mutkiteltiin tosi hurjia teitä. Jos oli kaiteita, niiden väleistä vilkkui näkymä syviin rotkoihin, ehkä n. 500 m pudotus. Nousin ulos kuvaamaan. Raivokas tuuli lisäsi turvaköyden kaipuuta. Markku tyytyi pitelemään autosta kiinni. Huikeaa katseltavaa rannikolle asti. Tämä n. 40 km otti 2,5 t ajaa.
Kuski ei voinut katsella maisemia. Polvet hyytelönä oli painettava eteenpäin välttäen sivunäkymiä rotkoon.
Auringon lasku mereen ehdittiin näkemään juuri oikeaan aikaan. Rantaravintolassa Markku söi ensimmäisen lihapullansa tällä matkalla ja sekin tapaksena eli pyytämättä ja yllättäen. Hän tilasi kahvin, minä oluen ja tapakset täällä tulevat kylkiäisenä. Tapas on alunperin tarkoittanut leipää joka pannaan olutlasin päälle etteivät kärpäset pääse juomaan. Myöhemmin keksittiin tehdä jotain syötävää leivän kanssa. Uusi juoma, uusi leipä ja pikkusyöminen.
Oli pläkkiselvää ettei paluumatkaa tehdä pimeässä samaa reittiä. Päivällisaika koitti ja oli viisainta ajaa Lidelin kautta kun kuskin veren sokerit olivat jo tosi alhaalla. Nakkipaketillinen miehekkäästi putkeen etupenkillä ja yksi mantelileivos, jotta ei niin helppo kotimatka saatiin ajettua loppuun.
Elämyksellinen reissu kumallekin. Minä pääsin pelkästään positiivisten tuntemusten vuoristorataan. Äärielämystä riitti myös ajajalle vaikka ei helpomman kautta.
Jälleen tuli opittua se ettei täällä pidä mitata matkaa kilometreissä vaan ajassa. Kaiken kaikkiaan ajoimme n. 100 km. Aikaa siihen meni n. 3,5 t kun lasketaan vain ajamisen aika, ei taukoja. Yö - ajamista en suosittele. Varsinkin kotimatkan se osuus, joka ajetaan moottoritien jälkeen, on ankara. Enimmäkseen yhtä mutkaa oleva vuoristotie on usein niin kapea ettei vastaan tuleva kykene ohittamaan jollei toinen väistä sivuun ja niissä sivuissa on harvemmin kaide.
Francon aikaan täällä teloitettiin vastapuolen edustajia kätevästi vain heittämällä rotkoon.
Aremman ajajan on parempi pysyä rannikolla. Tosin tähänkin jossain määrin tottuu.
Sinikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti