Vasta täällä olen tajunnut hiukan siitä miten luonto on oikeasti hallinnut ihmisten elämää ennen sähkövaloa, kelloja, sanomalehtiä ja koneita.
Meidän iltaohjelmamme on edelleen kuun katselu. Taivas on täyttänyt television paikan. Vaikka illat ovat juuri nyt viilenneet sen verran ettemme syö enää katolla auringon laskiessa, on pakko käydä katsomassa miltä tänään auringon lasku näyttää ja tervehtimässä kuu. Uutisia!
Täysikuu on tullut takaisin.
Taivas on lähes aina pilvetön. Joka ilta kuun näkee. Vain kolme iltaa pimeyttä kuukaudessa. Kirkas tähtitaivas on toinen ohjelmanumero. Veenus syttyy. Me vain tuijotamme sitä niska kenossa ja arvailemme missä on väinämöisen viikate tai pikku-otava.
Valo ja pilvettömyys ovat tämän alueen erityisyys. Päivät lyhenevät täälläkin. Avaan edessäni olevat parvekkeen puiset luukut. Kello 8.15 on tullut valoisaa. Taivaanranta on lohenpunainen. Aurinko kiipeää juuri Sierra Nevadan rinteitä kierrähtääkseen kohta Lecrin laakson itä-päähän. Illalla se putoaa laakson toiseen reunaan vähän ennen kahdeksaa. Valon määrä ja laatu saa minut kiitolliseksi joka päivä. Inspiraatiota ei tarvitse etsiä. Aina olen yhtä hengästynyt tästä kauneudesta. Siihen ei totu.
Ponnahdusikkuna toimi: juuri nyt, 8.35 aurinko hyppäsi rinteen yli ja alkaa paistaa silmiin.
Tämä on usealla tapaa historiallinen rotkon reuna. Monenlaista valloittajaa ja kulkijaa on ollut. Noin 700 vuotta sitten mauriruhtinaat ja sotajoukot pakenivat laakson läpi Granadan Alhambrasta Afrikkaan. Hallitsija kääntyi laakson päässä katsomaan taakseen, kertoo taru, ja sanoi:"Onnellisten laakso!" Niin Lecrin valle sai nimensä. Tosin takaa-ajajat nimesivät rotkon Pyhän Yrjön mukaan. Yrjöhän tappoi lohikäärmeen eli idän symbolin. Itä edusti silloin lähinnä muslimeja (maureja).
Talomme nimi ja seinässämme oleva kyltti taas kertovat Idrisi nimisen englantilaisen maantieteilijän kartoittamasta muinaisesta tiestä, joka johtaa yhä Gibralttarilta Istambuliin.
Likeisempää historiaa on monelle tuttu tarina Espanjan sisällis-sodasta. Hemingway kirjoitti kirjan:"Kenelle kellot soivat", mikä myös filmatisoitiin saman nimisenä elokuvana. Se kertoo Francolle hävinneistä tasavaltalaisista, jotka piileskelivät Sierra Nevadalla luolissa. Vastarinteellä on luolia. Tämän ja naapurikylän asukkaat ruokkivat lainsuojattomia noilla rinteillä jotka näen tuossa edessäni. Vuoren toisella puolella olevassa kylässä on aika tuore muistomerki. Franco kuoli 70-luvun alussa ja matka demokratiaksi vasta alkoi silloin. Kuinkahan kauan vastarintaliikkeen miehet piileskelivät tuolla?
Kyläläiset uhmasivat vallanpitäjiä auttessaan heitä.
Kuinka tämä maurilainen vaikutus ja talojen rakentaminen maurilaisella kaavalla olisi voinut säilyä jolleivat nämä ihmiset olisi maurilaisten jälkeläisiä. Ruhtinaat ja sotajoukot karkotettiin, viljelijät jäivät, käännytettiin kristityiksi, mutta luultavasti myös seurasi vainoa ja ulkopuolelle jäämistä.
Ehkä tämä alempi barrio on todella puolustuksellinen rakenne. Näille kaduile vihollinen eksyy. Yhtä kujaa, mutkaa ja sokkeloa...Eipä siis ihme, jos kyläläiset samaistuivat tasavaltalaisten tilanteeseen. Jotain hiljaista ja jurottavaa tässä kylässä on.
Toissapäiväinen vuoristoreissu vei karuihin maisemiin näihin omiin verrattuna. Pelkkää kalliota ja pöheikköjä kun täällä samoissa korkeuksissa oliivit ja hedelmäpuut täyttävät rinteet. Turhaan ei tätä seutua sanota Espanjan hedelmällisimmäksi.
Ronda on yksi Hemingwayn suosikki- kaupungeista Espanjassa. Sieltä hän kirjoitti muistaakseni novellin:"Kuolema iltapäivällä". Ronda on dramaattinen paikka. Härkätaistelujen, taiteilijoiden ja rosvojen kaupunki, järjettömän rotkon reunoilla. Pystysuora seinä uuden ja vanhan kaupungin välillä on n.150m. Huimasi katsoa silalta alas. Näkymä oli eri maalauksista niin tuttu, että se tuntui maalausten kopiolle. Ne olivat oman aikansa valokuvia. Olimme valitettavasti hiukan jäljessä. Michele Obama oli jo lähtenyt Rondasta. Vain kirjoitus seinässä kertoi siitä - pahus. Tämä alkaa jo olla kiusallista.
Sinikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti