Vuoristoteitä Almunecariin

Juuri ponnahdettiin talviaikaan. Nukumme nyt lämpimämmässä alakerran makuuhuoneessa. Sataa kaatamalla. En saa unta. Olen tottumaton kivikatuun syöksyvän veden lätinään. Täällä ränni tarkoittaa 15 cm putken pätkää joka johtaa veden hiukan seinästä ulos. Neljännessä kerroksessamme katoterassin kuusi putkea lojauttavat veden korkealta katuun. Tekisi mieli mennä ulos kokeilemaan suihkuefektiä. Mukavuuden halu voittaa. Valitsen lämpimän kupin vihreää teetä ja hunajaa. Olohuoneessa on hädintuskin 18°. Tarvitsen villatakin lisäksi torkkupeiton polvilleni. Ei hätää, toissapäivänä oli varjossa 28° ja päivällä on luvassa ainakin 24°. Kivinen talo ei toki enää hevin lämpene sisältä. Onneksi tämän ikäisenä suurempi riesa on kuumuus.

Helen oli kehunut vanhaa Almunecarin tietä. Ennen tänne tuloamme kuvittelin miten ajaisimme usein iltaisin rannikolle katsomaan auringon laskua mereen. Se on jäänyt tekemättä. Ihmeellisten auringonlaskujen kiintiö täyttyy mukavasti omalta kattoterassilta käsin.

Markku vähän epäröi kun oltiin jo pitkällä iltapäivässä. Laskeskelin ettei se voi kestää tuntia pidempään yhteen suuntaan ja lisäsin houkuttimeksi Lideliin menon. Bratwurst silmissä Markun motivaatio kasvoi.

Wolkswagen boralla on monta kiitettävää ominaisuutta, mutta Almunecarin tie on oikean maastoauton väylä. Pohja karahti kiviin useammin kuin kerran. Leveät valkoiset kuivuneet joen uomat kertoivat sen että ainakin keväällä vettä virtaa lujaa ja runsaasti. Markku jätti kertomatta miten väliin veden syömä tien reuna ei riittänyt kunnolla neljälle pyörälle. Tie vei yli 1300 m korkeuteen. Subtrooppinen ilmasto muuttui hetkessä lehtipuuvyöhykkeestä suomalaisen näköiseen männikköön. Näimme ensimmäiset vuohet ja vuoristokauriit. Täällä on myös Iberian ilveksiä. Eipä bongattu yhtään.

Tie muuttui lopulta asfaltoiduksi vaan ei helpommaksi. Alas rannikolle mutkiteltiin tosi hurjia teitä. Jos oli kaiteita, niiden väleistä vilkkui näkymä syviin rotkoihin, ehkä n. 500 m pudotus. Nousin ulos kuvaamaan. Raivokas tuuli lisäsi turvaköyden kaipuuta. Markku tyytyi pitelemään autosta kiinni. Huikeaa katseltavaa rannikolle asti. Tämä n. 40 km otti 2,5 t ajaa.

Kuski ei voinut katsella maisemia. Polvet hyytelönä oli painettava eteenpäin välttäen sivunäkymiä rotkoon.

Auringon lasku mereen ehdittiin näkemään juuri oikeaan aikaan. Rantaravintolassa Markku söi ensimmäisen lihapullansa tällä matkalla ja sekin tapaksena eli pyytämättä ja yllättäen. Hän tilasi kahvin, minä oluen ja tapakset täällä tulevat kylkiäisenä. Tapas on alunperin tarkoittanut leipää joka pannaan olutlasin päälle etteivät kärpäset pääse juomaan. Myöhemmin keksittiin tehdä jotain syötävää leivän kanssa. Uusi juoma, uusi leipä ja pikkusyöminen.

Oli pläkkiselvää ettei paluumatkaa tehdä pimeässä samaa reittiä. Päivällisaika koitti ja oli viisainta ajaa Lidelin kautta kun kuskin veren sokerit olivat jo tosi alhaalla. Nakkipaketillinen miehekkäästi putkeen etupenkillä ja yksi mantelileivos, jotta ei niin helppo kotimatka saatiin ajettua loppuun.

Elämyksellinen reissu kumallekin. Minä pääsin pelkästään positiivisten tuntemusten vuoristorataan. Äärielämystä riitti myös ajajalle vaikka ei helpomman kautta.

Jälleen tuli opittua se ettei täällä pidä mitata matkaa kilometreissä vaan ajassa. Kaiken kaikkiaan ajoimme n. 100 km. Aikaa siihen meni n. 3,5 t kun lasketaan vain ajamisen aika, ei taukoja. Yö - ajamista en suosittele. Varsinkin kotimatkan se osuus, joka ajetaan moottoritien jälkeen, on ankara. Enimmäkseen yhtä mutkaa oleva vuoristotie on usein niin kapea ettei vastaan tuleva kykene ohittamaan jollei toinen väistä sivuun ja niissä sivuissa on harvemmin kaide.

Francon aikaan täällä teloitettiin vastapuolen edustajia kätevästi vain heittämällä rotkoon.

Aremman ajajan on parempi pysyä rannikolla. Tosin tähänkin jossain määrin tottuu.

Sinikka

Rahalla saa ja hevosella pääsee

Rahalla saa ja hevosella pääsee on vanha suomalainen sanonta, joka pätee myös nykyisin. Jopa nykyaikana muinaisten maailmanvaltojen monumenttaalinen rakentaminen on mahdollista - ainakin pankeille.

Tiistaina, Matissen Alhambraretkeä edeltävänä päivänä, kävimme Granadasa katsomassa Davidin ja Lornan meille suosittelemaa Andalusian Memorial Museota, joka hohti uutuuttaan. Se oli juuri avattu. Rakennus oli loistokas arkkitehtuuriltaan, materiaalien käytöltään, tekniikaltaan ja esittelytoimintojensa suunnittelulta. Vain pankeilla on, tai tässä tapauksessa oli, sellaiseen varaa. Museo on Caja Granadan kustantama. Sain pankin asiakkaana jopa alennuksen pääsymaksusta museoon.

Museo sijaitsee aivan Granadan keskustassa Tieteiden museon vieressä, joka sekin oli aivan uusi ja mahtava kompleksi. Se oli paikallinen, Suomen Heureka -museota vastaava, mutta parannettu painos.

Memorial -museo esitteli Andalusian historiaa geologisesta, biologisesta, antropologisesta ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Esittelyjen havainnollistamiseksi oli käytetty hyvin kekseliäästi erilaisia tekniikoita, joiden avulla saattoi liikkua joustavasti hakukoneita käyttäen ajanjaksosta toiseen. Varsinaisten vitriinien ja historiallisten esineiden osuus jäi pienempään rooliin. Aikakoneiden käsittely oli verrattain helppoa, tarvitsi vain osoittaa sormella tietyn kauden asuihin pukeutunutta henkilöä, näyttelijää, ja pyytää häntä kertomaan tarinansa. Meitä Sinikan kanssa kiinnosti erityisesti paikallinen Albunuelasin historia.

,Saimme vahvistuksen moneen meitä askarruttaneeseen, muinaista maurilaista menneisyyttä koskevaan kysymykseen.

Museon jälkeen kävimme, arkitodellisuudessa, selvittämässä laajakaistaongelmaamme. Meitä avusti nuori neitonen hyvin tarmokkaasti.

Hän kertoi tarinansa; opiskelleensa taloustieteitä ja haluavansa pois Espanjasta. Taloudellisen tilanteen ja työttömyyden hän koki erittäin synkäksi. Koulutustaan vastaavaa työtä hänen on mahdotonta saada Espanjasta. Lisäksi hänen mielestään espanjalaisten nuorten pääsyä ulkomaille estää pahasti se, ettei kouluissa opiskella juuri muuta kuin espanjan kieltä. Hän oli hyvin kiinnostunut, kun Sinikka kertoi vähän yli kaksikymppisenä työskennelleensä Afganistanissa, kansainvälisessä tiimissä. Siellä hän oppi puhumaan englantia kunnolla. Sinikka ja minä kehotimme häntä opiskelemaan kieliä ja toivotimme erotessamme hyvää onnea. Varsinkin täällä Albunuelasissa olemme Huomanneet kuinka hyödyllistä olisi hallita myös espanjan kielen taito.

Markku

Matisse Alhambrassa

Viikko sitten uudelleen kalliisti ladattu nettiyhteytemme teki lakon. Oli lähdettävä taas Inglesian tiskille Granadaan selvittämään asiaa.

Olin havainnut Matisse Alhambrassa julisteita kaikkialla. Iloiset asiat ensin eli aloitimme Alhambrasta.

Olimme jo oppineet: mikäli haluaa käydä sisällä palatseissa ja puutarhoissa on liput varattava 2 kk etukäteen, mutta itse Alhambran kaupunkiin ja siihen palatsiin missä näyttely on, pääsee ilmaiseksi. Sattui mukava päivä. Sekä Matissen näyttely, että Museo de belles artes olivat maksuttomia. Edellisellä käynillä satoi ja koska oli maanantai, museo oli kiinni. Näitä näyttelyitä vasta rakennettiin silloin.

Matisse kävi Alhambrassa 11.10.1910, sata vuotta siten. Näyttely on rakennettu loistavasti. Alhambran vaikutus näkyi Matissen töissä vuosikymmeniä. Työt ovat pääasiassa venäläisten tekstiilikauppiaiden kokoelmista. Useimmista töistä emme kumpikaan olleet nähneet edes kuvia. Mitä herkkua!

Matisse on minun lempitaiteilijani Gougainin ohella. Pursun vieläkin voimaa ja iloa näyttelystä. Se osui todella oikeaan kohtaan kun etsin omaa jälkeäni oltuani pitkään maalaamatta. Granaattiomenoita ja sitruunoita oli Matissellakin töissään.

Lounaan söimme Hotelli American viniköynnöksellä katetussa sisäpihassa Alhambran muurien sisällä. Näytti taas siltä kuin Hemingway ja kaikki muutkin olisivat käyneet siellä.

Viereisessä pöydässä istui Kaurismäen näköinen mies Picasson näköisen miehen ja äitinsä kanssa. Markku ehdotti: tuo on varmaan Almadovar. Valitettavasti tiedän miltä Almadovar näyttää. Ei yhtään niin elokuvaohjaajalta kuin tämä "kaurismäki".

Markku söi erinomaista häränhäntää, minä herkullista gillattua kalaa.

Matissen jälkee olimme kiertäneet myös Belles artes museon. Katedraali on remontissa ja sen aarteet olivat siellä. Viehätyin kovin kookkaasta neitsyen kuvasta. Ihan heti en olisi sitä neitsyt Mariaksi tunnistanutkaa. Toki pään ympärillä oli 12 tähteä (ne joista EU-lippu syntyy) ja valkoinen kyyhkynen yläpuolella, mutta muuten taiteilija oli maalannut siihen peittelemättä Maria-kultin juuret eli animistisen äiti-maa jumalattaren. Nainen seisoi kuun sirpillä ja alla oli maa. Aurinko oikealla puolella, kuu vasemmalla ja kaiken selvennykseksi maassa olevat rakennukset olivat maurilaiselta ajalta. Keskeinen kukka oli ruusu, joka hallitsee Alhambrankin puutarhoja.

Siihen aikaan jolloin taiteilijat pääosin tekivät tilaustöitä kirkolle tai hallitsijoille, omien ajatusten ilmaisu löytyy puoliksi piilotettuna

ja varmasti tilaajalle avautumattomana.

Pulleat pikkuenkelit eivät ole lainkaan raamatullisia vaan kreikkalainen eros, lemmen jumala. Kannattaa tutkia erityisesti kuvien reunoja ja löytää paljon mielenkiintoista.

Edessäni olevan parvekkeen ovesta näkyy aurinkoinen maisema. Ainoa pilvi on hiukan istumapaikkaani matalammalla. Hassua katsoa pilveä lievästä yläviistosta.

Sinikka

Kansainvälistä seuraelämää.

Suoraan parvekkeeme alareunasta alkaa uusi katto ja terassi. Koko kortteli on aina rakennettu kuin rivitalo, seinistään kiinni. Muuta yhtäläisyyttä Suomalaiseen rakentamiseen ei ole. Naapuri on kaksi kerroksinen, meidän talomme taas neli kerroksinen.

Nyt on jo kuulemma rakennusmääräyksiä, joita tosin ei noudateta, mutta ennen vapaa luovuus, hulvattomuus ja tarpeet sanelivat talon muodon ja korkeuden. Mitään näin viehättävää kuin tämä barrio bajo ei olisi muuten syntynytkään.

Eilen naapurista alkoi kuulua rahinaa ja raapetta. Tutustuin parvekkeen kaiteen yli ranskalaisiin naapureihimme. He sanoivat tulevansa Baskimaasta. Myöhemmin Jean Paul kertoi että suomi, unkari ja baski-kieli ovat Euroopan ainoat ei-indoeurooppalaiset kielet. Tuli uutta tietoa.

Heillä on viikko lomaa ja kuin kunnon suomalaiset kesämökillään alkoivat rapata seiniä ja putsata kattoa sammaleesta.

Meillä on ehkä kylän paras näkymä katolta, heidän näkymänsä oli vienyt naapurin rakentama ylimääräinen kerros. Vaikutti Ranska - Englanti maaottelulta. Niimpä kutsuin heidät illalla lasilliselle ja katsomaan maisemaame auringon laskiessa.

Hyvin viehättäviä ihmisiä. Paljastui sekin miksi ranskalaiset marssivat 62 v:n eläkeikärajaa vastaan. Uutiset eivät kerro kaikkea. Se sisältää 40 työvuotta. Hekin olivat marssineet.

Tuliaisiksi saimme oivaa baskilaista lampaanmaitojuustoa.

Aamulla häivyimme kylille talon ostajakandidaattien tieltä. Joku hollantilainen pari oli kiinostunut talosta. Kolkutimme Jim ja Helen Parkin gallerian ovelle. Helen oli kutsunut jo ajat sitten. Tämä lämmin ja hyvin asioista perillä oleva skotlantilainen pariskunta otti meidät iloisesti vastaan aamiaispöytäänsä. Tarinoimme toista tuntia. Jimin maalaukset ovat hyvin värikkäitä. Hänellä on galleristi Marbellassa, siellä missä raha on. Täällä ei paljon myydä.

He ovat asuneet jo seitsemän vuotta täällä. Sanoivat kylän asukkaita hyvin luotettaviksi. Heillä on runsaasti suomalaisia ystäviä ja jokunen suomen sanakin tuli. Kun sanoin suomalaisia aika hiljaisiksi, he naurahtivat.

- Kerran Kos-saarella menimme suomalaisen ystävämme suosittelemaan hotelliin, kertoi Jim,

- aamiaisella oli vain suomalaisia. Vallitsi täysi hiljaisuus. Kukaan ei hiiskahtanutkaan. Sitä jatkui kunnes alettiin tarjota Metaxaa (brandy). Sen jälkeen alkoi puhe, tuttavallisuus ja lisää Metaxaa...

Sain vahvistuksen sille, että kyläläiset ovat maurilaisten jälkeläisiä, tosin he eivät halua sitä myöntää. Vuosisatojen vaino ja kristinuskoon pakkokäännytys on jättänyt jälkensä. Nyt ollaan pikemminkin rasisteja afrikkalaisia kohtaan.

Tässä kylässä koulutustaso on alhainen. Moni vanhus ei osaa lukea tai kirjoittaa. Hedelmä-, oliivi- ja manteliviljelmät eivät enää elätä kunnolla. Sen saattaa käsittää kun katsoo viljelytapoja. Aaseilla mennään jyrkille viljelmille ja kaikki poimitaan käsin. Suuri osa sadosta tippuu maahan. Kävelimme mustilla oliiveilla päällystynyttä polkua eilen. Katson nyt oliivia ja mantelia aivan toisi silmin.

Francon aikana joukoittain kyläläisiä telotettiin tasavaltalaisten auttamisesta. Kylässä oli myös fracolaisia, jotka ilmiantoivat. Tämä on toinen vaiettu asia joka virtaa kaiken alla. On sukuja jotka eivät edes tervehdi toisiaan. Täälä elää vielä niitä jotka muistavat miten iso-isä ammuttiin. Kuullostaa aivan samalle kuin Suomen haavat 1918 tapahtumista. Meillä vain on ehtinyt syntyä ja kuolla yksi sukupolvi enemmän. Vaiettujen asioiden varjon havaitsee.

Nyt kehittämään ensimmäistä omaa artisokkareseptiäni.

Sinikka

Ampparit, lepakot, linnut ja rauhan kyyhkyt

Jään kaipaamaan alkupäivien lämpimiä iltoja, jolloin vielä söimme illallista kattoterassilla kuun ja tähtien loisteessa paljaan taivaan alla. Lepakot pitivät kapeilla kujilla kilparalliaan jopa niin, että joskus niiden isojen korvien kaikuluotaimeen tullut häiriö aiheutti törmäyksen seinään. Siitä todisteena oli yksi kuollut lepakko aivan ulko-ovemme vieressä. Se oli muuten erikoisen pilkukas. Olisiko ollut vaikka joku pantterilepakko? :).

Lounaat olemme vielä nauttineet kattoterassillamme. Tänään oli pilvinen päivä eikä edes ampiaiset häirinneet meitä enää.

Kesällä Suomessa huomasimme erikoisen seikan. Syödessämme kotiterassillamme liharuokaa, ampiaiset pörräsivät ympärillämme. Yksi niistä eksyi lentämään valkoviinilasiini ja sai sen verran tujut paukut, että lamaantui täyskänniin. Toinen taas kaarsi kylmän rauhallisesti lautaselleni ja siinä olevan pihvin kimppuun, leikkasi siitä hampaillaan pienen palasen ja lähti kuljettamaan sitä kuin helikopteri.

Täällä myös sama ilmiö on toistunut. Syödessämme terassilla pörrää ympärillämme koko ajan ampiaisia. Näyttää, että niille kelpaa vain kanaruoka. Pari viikkoa sitten olimme torilla ja saadaksemme nopean lounaan ostimme sieltä grillatun broilerin. Se oli niin herkullista, että jakajia tuntui terassilla riittävän. Yksi ampiaisista yritti saada haarukan nokassa suuhuni kiitävästä palasta osansa. Suljin broilerin palan suuhuni sillä seurauksella, että ampiainen jäi väliin. Tuli pistos huuleen. Polttava kipu tuntui monen tunnin ajan.

Kärpäsiä päivisin vielä ilmestyy sisälle, mikä on sinänsä hyvä asia. Meillä on Sinikan kanssa sopimus ( Mikä sopimus? sanoo vaimo ), että hän huolehtii kodinhoitopuolesta (paitsi imuroinnista ja tiskauksesta) ja minä huolehdin metsästyksestä ja kalastuksesta.

Minulla on vasta ostettu kärpäslätkä, joka on huomattavan ympäristöystävällinen verrattuna täältä löydettyihi myrkkysinkoihin.

Onneksi alhaalla rotkossa oleva joki on vielä niin vähävetinen, ettei siellä ole kalaa. Ei tarvitse joka aamu kirmaista 170 metriä alas rinnettä kalastamaan. Sen sijaan minulle on jäänyt tehtäväksi metsästys. Onneksi kärpäsiä riittää. Kalaa saa aamuisin kalakauppiaalta ja Granadan Carrefourin valtavasta kalatiskistä. Hinnat ovat siellä huikean edullisia, 3-4 euroa kilo.

Olen silmä kovana tarkkaillut laakson yllä lentäviä lintuja. En ole vielä nähnyt vilahdustakaan väitettyistä kotkapesueista.

Bongaamani linnut ovat olleet sangen kotikutoisia, pääskyset, kottaraiset, varpuset jne. Varpuset minua ilahduttavat, sillä en muista pitkiin aikoihin nähneeni ja kuulleeni Suomessa niiden pyrähdyksiä ja sirputusta pensaissa.

Muuttolintujen ilmestymisestä tänne Albunuelasiin minulle tulee mieleen Suomen keväästä käytetty hokema "kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään". Tänne niiden paluumuutto näyttää tapahtuvan käänteisessä järjestyksessä.

Silmääni ilahduttavat täällä näkyvät lukuisat kyyhkyset, jotka ovat solakoita ja hyviä lentämään toisin kuin Helsingin kauppatorin ylensyötetyt pulut. Muistuttavat Picasson piirroksia rauhankyyhkyistä.

Markku

Hemingway siellä ja täällä

Vasta täällä olen tajunnut hiukan siitä miten luonto on oikeasti hallinnut ihmisten elämää ennen sähkövaloa, kelloja, sanomalehtiä ja koneita.

Meidän iltaohjelmamme on edelleen kuun katselu. Taivas on täyttänyt television paikan. Vaikka illat ovat juuri nyt viilenneet sen verran ettemme syö enää katolla auringon laskiessa, on pakko käydä katsomassa miltä tänään auringon lasku näyttää ja tervehtimässä kuu. Uutisia!

Täysikuu on tullut takaisin.

Taivas on lähes aina pilvetön. Joka ilta kuun näkee. Vain kolme iltaa pimeyttä kuukaudessa. Kirkas tähtitaivas on toinen ohjelmanumero. Veenus syttyy. Me vain tuijotamme sitä niska kenossa ja arvailemme missä on väinämöisen viikate tai pikku-otava.

Valo ja pilvettömyys ovat tämän alueen erityisyys. Päivät lyhenevät täälläkin. Avaan edessäni olevat parvekkeen puiset luukut. Kello 8.15 on tullut valoisaa. Taivaanranta on lohenpunainen. Aurinko kiipeää juuri Sierra Nevadan rinteitä kierrähtääkseen kohta Lecrin laakson itä-päähän. Illalla se putoaa laakson toiseen reunaan vähän ennen kahdeksaa. Valon määrä ja laatu saa minut kiitolliseksi joka päivä. Inspiraatiota ei tarvitse etsiä. Aina olen yhtä hengästynyt tästä kauneudesta. Siihen ei totu.

Ponnahdusikkuna toimi: juuri nyt, 8.35 aurinko hyppäsi rinteen yli ja alkaa paistaa silmiin.

Tämä on usealla tapaa historiallinen rotkon reuna. Monenlaista valloittajaa ja kulkijaa on ollut. Noin 700 vuotta sitten mauriruhtinaat ja sotajoukot pakenivat laakson läpi Granadan Alhambrasta Afrikkaan. Hallitsija kääntyi laakson päässä katsomaan taakseen, kertoo taru, ja sanoi:"Onnellisten laakso!" Niin Lecrin valle sai nimensä. Tosin takaa-ajajat nimesivät rotkon Pyhän Yrjön mukaan. Yrjöhän tappoi lohikäärmeen eli idän symbolin. Itä edusti silloin lähinnä muslimeja (maureja).

Talomme nimi ja seinässämme oleva kyltti taas kertovat Idrisi nimisen englantilaisen maantieteilijän kartoittamasta muinaisesta tiestä, joka johtaa yhä Gibralttarilta Istambuliin.

Likeisempää historiaa on monelle tuttu tarina Espanjan sisällis-sodasta. Hemingway kirjoitti kirjan:"Kenelle kellot soivat", mikä myös filmatisoitiin saman nimisenä elokuvana. Se kertoo Francolle hävinneistä tasavaltalaisista, jotka piileskelivät Sierra Nevadalla luolissa. Vastarinteellä on luolia. Tämän ja naapurikylän asukkaat ruokkivat lainsuojattomia noilla rinteillä jotka näen tuossa edessäni. Vuoren toisella puolella olevassa kylässä on aika tuore muistomerki. Franco kuoli 70-luvun alussa ja matka demokratiaksi vasta alkoi silloin. Kuinkahan kauan vastarintaliikkeen miehet piileskelivät tuolla?

Kyläläiset uhmasivat vallanpitäjiä auttessaan heitä.

Kuinka tämä maurilainen vaikutus ja talojen rakentaminen maurilaisella kaavalla olisi voinut säilyä jolleivat nämä ihmiset olisi maurilaisten jälkeläisiä. Ruhtinaat ja sotajoukot karkotettiin, viljelijät jäivät, käännytettiin kristityiksi, mutta luultavasti myös seurasi vainoa ja ulkopuolelle jäämistä.

Ehkä tämä alempi barrio on todella puolustuksellinen rakenne. Näille kaduile vihollinen eksyy. Yhtä kujaa, mutkaa ja sokkeloa...Eipä siis ihme, jos kyläläiset samaistuivat tasavaltalaisten tilanteeseen. Jotain hiljaista ja jurottavaa tässä kylässä on.

Toissapäiväinen vuoristoreissu vei karuihin maisemiin näihin omiin verrattuna. Pelkkää kalliota ja pöheikköjä kun täällä samoissa korkeuksissa oliivit ja hedelmäpuut täyttävät rinteet. Turhaan ei tätä seutua sanota Espanjan hedelmällisimmäksi.

Ronda on yksi Hemingwayn suosikki- kaupungeista Espanjassa. Sieltä hän kirjoitti muistaakseni novellin:"Kuolema iltapäivällä". Ronda on dramaattinen paikka. Härkätaistelujen, taiteilijoiden ja rosvojen kaupunki, järjettömän rotkon reunoilla. Pystysuora seinä uuden ja vanhan kaupungin välillä on n.150m. Huimasi katsoa silalta alas. Näkymä oli eri maalauksista niin tuttu, että se tuntui maalausten kopiolle. Ne olivat oman aikansa valokuvia. Olimme valitettavasti hiukan jäljessä. Michele Obama oli jo lähtenyt Rondasta. Vain kirjoitus seinässä kertoi siitä - pahus. Tämä alkaa jo olla kiusallista.

Sinikka

Eurosetelit, hyvät tiet ja pienet verot

Jonkin verran tyydytystä ja vastinetta maksamilleni verorahoille saan, kun ajelen autollani täältä Albunuelasista aurinkorannikolle upeita maisemia halkovien viaduktien ja vasta asfaltoitujen tasaisten moottoriteiden kautta. Siniseksi maalatut kaiteet hohtavat uutuuttaan. Voin sieluni silmin nähdä, kuinka väylät on suorastaan päällystetty Suomestakin peräisin olevilla tuhannen euron seteleillä.

Toissa päivänä tiistaina ajoimme Marbellaan ja Esteponaan. Sieltä teimme retken myös ympäröiville vuorille Rondaan. Heti Malagan jälkeen tuli vastaa jo 70-luvulta asti suomalaisille etelänmatkaajille tutuksi tullut suorastaan legendaarinen Torremolinos ja maksullinen moottoritie 3,85 euroa suuntaansa. Maksullisia teitä täällä ei kuitenkaan tunnu olevan yhtä paljon kuin esimerkiksi Ranskassa tänne ajaessamme. Myös maisemat ja rakennukset teiden varsilla muuttuivat länteen ajettaessa vauraammiksi. Upeat golfkentät seurasivat toisiaan. Niiden läheisyydessä sijaitsevat hotellit tuntuivat varsin kylmiltä ja kasarmimaisilta viehättävään maurilaiseen vuoristokylään tottuneen silmiin.

Menimme Esteponassa yhteen niistä noutamaan siskoni Ulla ajelulle. Hän oli siellä viikon golflomalla ystävänsä kanssa. Pistäydyimme ennen Rondaan lähtöä rikkaiden ja kuuluisuuksien satamasta tunnetun Marbellan rantakadulle kahville ja seuraamaan kadun elämää ja keskustelimme mm golfviikon tapahtumista.

Sinikan kanssa vakuutuimme, ettei golfhotelleissa asuminen ollut meille se juttu, vaikka olenkin jonkin verran harrastanut golfia ja omistan ns. green card´in. Marbellaan Malagasta ajellessamme ohitimme myös Fuengirolan, suomalaisten tukikohdan. Siellä kuulemani mukaan asuu yli 4000 suomalaista pysyvästi ja heille on sinne rakennettu omat kirkot ja koulut. Siellä on ravintoloita, joissa saa lihapullia ja muuta suomalaista ruokaa, käydä tansseissa, missä on vain suomalaisia yms. Tuskin uskallan kysyä kuinka monta suomalaista saunaa sieltä löydät.

Todennäköisesti Fuengirolan suomalaisista suuri osa on sinne kylmää Suomen talvea pakoon lähteneitä eläkeläisiä, jotka maksavat Suomen verotusta alemmat veronsa sinne ja käyttävät

hyväkseen Espanjan edullisia terveydenhuoltopalveluja. Tunnen tuttavapiirissäni joitakin tapauksia. En yhtään ihmettele, että Espanjan aurinkorannikolla on valtavan suuri eläkeläisten armeija, joka on hyvin kansainvälinen. Sitä tukivat havaintoni Marbellan rantakadulta ja Nerjan Euroopan Balconílta sekä Käyntini Malagan lentokentällä vieraitamme vastaanottaessa.

Kuulemani mukaan jopa täällä Sierra Nevadan Albunuelasissa noin 1000 asukkaan kylässä on 60 englantilaisten omistamaa asuntoa. Heistä toki aivan kaikki eivät ole eläkeläisiä.

Olen tätä ratkaisua ajatellut myös omalta kohdaltani. Mutta meikäläisen mahdollisuudet asettua pysyvästi tänne asumaan ja nauttimaan alhaisen verotuksen ja hyvän sosiaaliturvan eduista ovat taloudellisesti rajoitetummat kuin yksityisen sektorin eläkeläisillä. Tämä johtuu siitä, että valtion virkamiesten eläke maksetaan Suomeen ja verotetaan sen lainsäädännön mukaisesti. Onkohan tämä sopusoinnussa perustuslain kanssa, jonka mukaan kansalaisten tulee olla yhdenvertaisia lain edessä. Olisikohan asia sen väärtti, että siitä tulisi keskustella EU:n tuomioistuimessa? :) .

Markku

Verkossa

"Hei oletko siellä" kajahti läppärin kaiuttimesta. Olin juuri asentanut skypen läppäriin ja kokeilin yhteyttä poikaani Timoon, mutta hänen käyttäjänimensä kohdalla ei palanut vihreää valoa. Kuin telepatialla hän hetken päästä avasi myös skypen ja puhelinyhteys syntyi, hänen kasvonsa ilmestyivät kuvaruutuun poikansa Matias sylissään. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tietokonerähmäkätisyyteni hämmästyttävällä tavalla antoi periksi ja sain kuvayhteyden pelaamaan Suomen Kiloon. Molemmat perheet ryhmittyivät tietokoneidemme ääreen vaihtamaan kulumisia. Olinkin jo huolissani, kun en ollut vähään aikaan kuullut kuinka nuoripari jakselee. He odottavat toista lastaan jo kahdeksannella kuukaudella.

Kuvayhteys Suomeen ei aiheuttanut mitään kustannuksia. Kolmen kuukauden Vodafonen nettiyhteydestä olen maksanut 45 euroa.

Olen yllättynyt siitä, miten hyvin tietoliikenneyhteydet Suomeen pelaavat. Suomessa, matkaamme tänne Albunuelasiin suunnitellessani, olin huolissani miten kaikki oikein järjestyy , että voin olla yhteydessä tuttaviin ja voin hoidella pankki- yms. asioitani täältä käsin. Kaikki on sujunut loppujen lopuksi erittäin hyvin.

Olemme Sinikan kanssa lukeneet Hesarin uutiset joka aamu. Eilisestä skype-menestyksestä innoittautuneena kokeilin myös Ylen lähetysten seurantaa. Katsoin puoli yhdeksän uutiset ja Yle-Areenan välityksellä myös joitakin ohjelmia. Maikkarin lähetyksiä oli saatavilla ja referoituna. Näin syvällinen kurkistus Suomeen sai meidät hieman pelästymään ja sulkemaan tietokoneyhteyden. Emmehän olleet tulleet tänne seuraamaan Suomen seurapiiriuutisia tai BB-taloa. Niimpä suljimme läppärin ja vetäydyimme hyvin pian sen näyttöruudun äärestä mukaan ottamiemme kirjojen pariin.

Myös suomalaiset kännykän yhteydet jopa näin vaikeassa maastossa kuin Sierra Nevadan vuoristossa pelaavat yllättävän hyvin. Saunalahden SIM-kortin kanssa en ole havainnut yhteyksissä mitään ongelmaa. Sillä olen kuitenkin pelannut yleensä vain tekstarien välityksellä sekä Suomeen että Espanjan sisällä. Nyt, kun EU-maiden välillä on harmonisoitu ja asetettu kattoja toisten operaattorien verkoissa tapahtuville "ryömintämaksuille" ei kännykän käyttökään vie enää välttämättä konkurssiin. Aika vähän käyttöä olen toistaiseksi keksinyt ostamalleni Vodafonen pre paid SIM-kortille. Jonkin verran vaivaakin aiheuttaa se, että vaihdan kortin kännykän käyttötarkoituksen mukaan. Kalliiksi voi edelleen tulla dataliikenneyhteyksien ja internetin käyttö kännykällä. Sitä en ole edes ajatellut. Läppärin mobiililaajakaistayhteys riittää kattamaan sen kaltaiset tietoliikenneyhteydet.

Markku

Missä appelsiini?

Annoona eli kermaomena on uusi suussasulava makea kokemus hedelmätaivaasta. Tänään kyläkauppias myi uuden hedelmän jota en löydä edes netistä. Ei olla vielä maistettu. Kumpikin juuri kypsynyttä satoa.

Ennen tuloani kuvittelin aamuisin ampaisevani puutarhaan kori käsivarrella ja poimivani aamun viileät appelsiinit ja greipit mehukoneeseemme. Koria ei ole vieläkään ja vasta viime päivinä on tummaan viherikköön alkanut tulla keltaisia ja oransseja pilkahduksia. On vielä pitkä matka sadonkorjuuseen. Ne olivat Ranskassakin vielä jouluna puussa. Granadassa kaupasta saa Etelä-Afrikkalaisia appelsiineja. Täällä eletään sesongin mukaan. Ei appelsiineja.

Meloonit ovat jo torilla. Iberiankinkkusiivu melooniviipaleella on namia. Että voikin olla saksanpähkinän makuinen kinkku! Toki loogista kun possuja syötetään pähkinöillä ja kastanjoilla viimeiset kuukaudet. Tässä olisi vihjettä kotimaisille sikaloille.

Kuvittelin myös iltaisin kirjoittavani blogia kattoterassilla siemaillen punaviiniä ja katsellen Sierra nevadan lumihuippuja tai näkymää Lecrim laaksoon.

Lumihuiput ovat nousevan rinteen talojen takana eikä nyt juurikaan lunta ole vielä. Laakso sen sijaan on hengästyttävän kaunis aina.

Katolla on läppärille liian valoisaa ennen auringon laskua. Sen jälkeen me syömme siellä päivällistä ja katselemme kuuta. Punaviinilasi kyllä täsmää useimmiten.

Ylipäätään pitää varoa ettei istu liikaa koneen ääressä. Se on minun valokuvalaboratorioni ja työaikaa on vaikea määritellä. Onneksi meillä on yksi kone ja kaksi käyttäjää. Alan jäädä kodin hoidossa kakkoseksi. Assistenttini kiikuttaa tarvittavat kahvit käteen enkä ehdi kovin usein tiskaamaan ensin. Ehkä kauha on hiukan useammin minun kädessäni. Ihanaa kun mies osaa ja viitsii.

Hauskaa kun alan jo tuntea kyläläisiä. Läppärin ruudulla hymyilevät kasvot muistaa helpommin kadullakin ja he muistavat minut. Työssä oli katko kun meillä oli vieraita. Nyt pitää edetä taas johdonmukaisesti. Kuukausi tulee täyteen parin päivän päästä. Olen vasta alkutaipaleella.

Kuuta katselemaan!

Sinikka

Ah Alhambra

Eilen kärräsimme vieraamme lentokentälle Nerjan tippukiviluolien kautta ja nautimme lounaan " Euroopan parvekkeella ", Nerjan kuuluisalla näköalapaikalla. Viimeinen tuntuma helteeseen liki 30°C lämmössä, palmujen katveessa ja Välimeri oli niin sininen.

Paluumatkalla testasimme Lidlin Espanjan valikoimat. Tuttua ja uutta. Viinitarjonta oli kohtuullinen mikä yhä vähän oudoksuttaa tutun näköisessä kaupassa. Lihahyllyssä oli siististi pakattuja jäniksiä.

Jyrin 50v syntymäpäivää vietimme Alhambrassa. Mikään lukemani kuvaus tai näkemäni kuvat eivät vastanneet elämystä. Alhambra on kokonainen kaupunki lumoavine puutarhoineen. Lähes viiteen tuntiin emme saaneet mahtumaan kaikkea. Enempää ei olisi jaksanutkaan mutta mieli virkistyi ja sielu oli pilvessä.

Tähän Espanjan ykkös nähtävyyteen on varattava liput 2kk ennen vierailua. Päivässä sisään pääsee 7500 katsojaa. Koko varaus, ohjaus ja kontrollointijärjestelmä oli hieno. Missään ei tukehtunut turistilaumoihin kuten niin usein muualla. Ylipäätään meillä on ihan väärä kuva espanjalaisesta tavasta hoitaa asioita. Ei toistaiseksi valittamista.

Olimme vierailleet muutamaa päivää aiemmin Cordobassa ja siellä tietysti Mezquitassa, yhdessä maailman kauneimmista moskeijoista. Käynti oli järkytys. Itse moskeija oli harmooninen ja valo tuli tilaan niin että tunnelma oli harras ja mietiskelevä, mutta kristityt olivat jälkeenpäin purkaneet sen keskiosan ja läntänneet siihen ylenpalttisen kermaleivoksen, mauttoman, pömpöösin katedraalin joka tulvi pistävää valkoista valoa. Lisäksi jokaiselle seinustalle ja kaikkialle mihin voi, oli rakennettu kultaa ja krumeluuria pursuavia sivualttareita. Minua hävetti kristittynä suunnattomasti.

Minulla on ollut tilaisuus tutustua muslimikulttuureihin ja taiteeseen, erityisesti arkkitehtuuriin, neljänkymmenen vuoden periodilla kartan leveydeltä ( Espanja, Italia, Kreikka, Turkki, Iran, Afganistan, Pakistan ja moguliruhtinaiden kaupungit Intiassa ). Toisin kuin länsimaisen taiteen ja arkkitehtuurin kohdalla, en ole löytänyt mauttomuuksia tai ylilyöntejä. Olisikohan aika tarkistaa lännen ylimielisyyttä muslimeihin? Arkitehtuuri kertoo arvoista, kuten kaikki taide. Kun läntinen taide on vuosituhannet korostanut maalista ja uskonnollista valtaa ja pyrkinyt siihen että tavallinen ihminen tuntisi itsensä pieneksi, minkä tahansa ajan muslimiarkkitehtuuri on pyrkinyt palatseissa kauneuteen, viihtyisyyteen ja asumismukavuuteen. Moskeijoissa on kokoa ja silti inhimillistä mittakaavaa, pyöreitä muotoja, harmoniaa ja kauneutta.

Minulla on unelma: Jospa länsi joskus sivistyisi niin että tuntisi muutkin kulttuurit ja oppisi näkemään, kuulemaan ja kunnioittamaan muita.

Meidän kylämme ja asumamme talo on maurilaisarkkitehtuuria eli muslimiarkkitehtuuria tavalliselle ihmiselle. Se poikkeaa siitä mihin olemme tottuneet, mutta toimii loistavasti ja on helyttävän kaunis. Maurit karkotettiin kyllä, mutta vain ruhtinaat ja sotilaat. Maatyöläiset jäivät näillekin rinteille.

Ystävämme Timo Nurmikari visiteerasi tiistaina. Hän on asunut espanjankielisissä maissa eri puolilla maailmaa ja täälläkin työssä mm johtavassa ilmakuivattuja kinkkuja markkinoivassa firmassa. Kinkkutietoisuus kasvoi jälleen.

Timo ihmetteli kylämme mallia. Sanoi ettei ollut nähnyt vastaavaa ja uumoili rakentamistapaa puolustukselliseksi. Espanjalaisen näköinen tämä ei ole hänen mielestään, muistuttaa enemmän meksikolaista kylää. Ihmisillä on varsin oma kielensäkin. Espanjan opinnoista ei ole paljon hyötyä. Jatkan käsimerkkejä ja hymyilemistä. Markun kommentti: Voihan olla että he ymmärtävät espanjaa...

Sinikka (joka sittenkin alkaa lukea espanjaa)

Korkeella ja kovaa

Eilen satoi kuin aisaa ja uhkaavasti näytti samalle aamulla. Polkaisimme kaasua kohti Albujarraa, Sierra Nevadan korkeampaa osaa. Niillä vuoristoteilä Markun korkeusmitari ehti parhaimmillaan 1640 m lukemiin. Tässä kiipeämässä auttoi Bora alla ratkaisevasti. Yhtä rajua serpentiiniä liki sata kilometriä ja tuuli armottomasti. Reijalle Jyrin 50 km/t oli liian kovaa. Kyllä se niissä kaarteissa ja korkeuksissa tuntuikin. Rotkot ja huimat vuoret kouristivat väliin vatsanpohjaa. Kaiteita ei oltu tuhlailtu. Kivivyörymiä näkyi ajoittain. Osumia ei tullut. Lunta oli vain yli 3000 m vuorilla.

Vasta nyt tajusin senkin miten korkealla asumme täällä kylässämme (740 m).

Albujarrasin kylissä oli sunnuntaimarkkinat ja voi mitä tuotteita löytyikään. Leivonnaisia, jopa kotitekoista ruisleipää, vuoristohunajaa ja kotitekoisia makeisia sesamin siemenistä ja manteleista. Oli paikallisia herkullisia juustoja, luomuvihanneksia ja hedelmiä, mutta myös keramiikkaa, vaatteita ja värikkäitä mattoja. Pampaneirassa teimme aimo ostokset lounaan lisäksi. Viisi litraa maineikasta rose-viiniä irtosi kympilä, 15 l olisi olut 25 €.

Mikäli et ole rekkakuski, älä tilaa Plato Albujarrasta. Tämä paikallinen herkku on laaja lautanen kukkuroillaan sipulin ja valkosipulin kanssa kypsennettyjä perunaviipaleita, kasan päällä on suuri musta ja punainen makkara, porsaanfilepihvi ja pari siivua oivaa Albujarrasin vuoristokinkkua. Onneksi Markku auttoi makkaroiden hävittämisessä. Seurue suosittaa mantelikeittoa.

Trevelezissä saimme turistipiikkiimme Espanjan korkeimman kylän (1476 m).

Jyri tuli juuri siestalta paidassaan teksti " I am in paradise " ja alkoi suunitella iltakävelyä kirkolle ja hautausmaalle. Reija bongaa hautausmaita.

Sinikka

Picasso

Eilen ensin Malagan Ikeaan täydentämään pikku puutteita ja pian lentokentälle vastaanottamaan ystävämme Reijan ja Jyrin.

Odotimme tovin ja näimme parin lentokoneellisen tulijat. Ei lapsiperheitä, tuskin yhtään alle 60 vuotiasta. Touhukas matkailijaryhmä eläkeläisiä kipittämässä oppaan perässä, hyvin iäkkäitä pariskuntia ja golfmatkailijoita. Vastaanottajat samasta muotista. Joillekin tuli vieraiksi perheenjäseniä, jotka olivat selkeästi nuorempia. Aurinkorannikko on painavana vanhuksista, Euroopan florida.

Löysimme kaupungilta kirkon ja puutarhan kupeelta lounaspaika, jonka hinnoittelu oli tehty turisteille se oli liki Suomen tasoa.

Picasso-museo oli kulman takana. Pirteä aloitus vierailulle. Todella raikas ja kiintoisasti ripustettu näyttely meille lähes tuntemattomista töistä. Picasso itse halusi tämän museon, olihan hän Malagan poika. Työt ovat olleet Picasson perheen hallussa ja lähinnä lasten lasten lahjoittamia. Juuri sellaisia joita taiteilija säilyttää kulmakohtien merkiksi tai erityisen rakkaat työt, sekä ja perheen jäsenille lahjaksi tehdyt. Suosittelen tätä kokoelmaa.

Jalat piti saada mereen. Almunecarin rannassa riisuimme kengät. Vesi oli vielä kylmempää kuin viikko sitten. Uimareita ei enää näkynyt. Pieni joukko liian ruskeita ihmisiä jatkoi paistumistaan. Joillakin on kiire rypistymään ja vanhenemaan. Yläruumis öljyttynä ja kiiltävänä entinen atleetti, poninhännässään, kulki katua. Asene oli tallella, vaikka ryppy oli voitolla.

Ylpeydellä esittelimme kotimme ja maisemamme. Näin pian tästä on tullut omaa ja meidän laaksomme. Ihailu oli riittävää. Reija alkoi pohtia pitääkö hänen palata ollenkaan lähiaikoina. Markku heti vakuutti tiskaajan paikan olevan auki.

Markku lukee Suomesta tuotua eilistä Helsingin sanomaa. Enää ei ole niin väliä miten tuoreita uutiset ovat.

Siestan jälkeen kunnon vieraat keittävät meille expressoa. Tuoksu huutaa lopettamaan tämän.

Sinikka

Mistraali?

Taitaa syksy tulla tännekin. Eilen yllättäen lämpö laski aamupäivällä 14 asteeseen ja tuuli oli terävää. Palmut taipuivat kuin aikoinaan jouluna Ranskassa ja itätuultahan se oli. Sanovat että mistraali puhaltaa siperian aroilta. Toki vain varoitus, mutta tänä aamunakin jäi kuun katselu kattoterassilla paljain jaloin yöpaidassa enempi vilkaisuksi. Nyt on taas kesäpaahdetta ja ikkunaluukut auringon suunnalla tiukasti kiinni.

Olemme olleet ahkeria aamuviidestä ( toki siesta-unet välissä). Lakaistu, kuurattu lattiat, pesty kolme koneellista pyykkiä ja muutettu alakerran makuuhuoneeseen, jotta vieraat saavat paraatimakuuhuoneen. Markku on laulanut Hiski Salomaan laulua: "Minä vaan tiskaan astioita ja luutalla lakaisen lattioita. Hili pali pimppan poo..."

On se niin kiva kun työpari on motivoitunut!

Ostimme kasinon paikallisesta Honkkarista. Hinta 2,80 €. Seitsämän peliä samassa 15 x 15 cm paketissa, magneetinapeilla. Pelit ovat: Kiinalainen shakki, tavalinen shakki, ludo, mylly, pokerikortit, domino ja yhtä en muista nimeltä. Taistelun tuoksinassa illat hupenevat paremmi. Ohjeet ovat espanjaksi, mutta vanhana pelurina osaan useimmat. Viimeinen selvinnee kun lasten lapset tulevat.

Aamulla ampaistaan Malagan tielle ja kohti Ikeaa. Talon varustuksissan on vakavia puutteita. Shampanjalasit pitää ostaa, juomalaseissakin on saatava määrällistä parannusta ja jos vielä löytyisi kärpäslätkä... Murhanhimo alkaa olla suurehko ja samaa luokkaa kyllästymiseni kevyen singon kokoisiin myrkkypurkkeihin. Talon gekkokin hoitaa vain alakerran hyönteiset. Se on lihavoitunut silmissä.

Ikea on onneksi lentokentän vieressä. Noudamme ystävämme Jyrin ja Reijan puolen päivän aikaan. Jyri tulee pakoon 50v juhliaan. Taidamme aloittaa Malagan Picasso - museosta ja lounastaa siinä kulmilla.

Sinikka

Vuoristokinkku

Viime perjantaina menimme siestan jälkeen Coviranin lähikauppaan täydentämään varastojamme. Tarjouksessa oli Alpujarrasin ilmakuivattuja kinkkuja. Oli pienempi kinkku, jonka kylkiäisinä sai leikkuuveitsen ja sen terottimen. Ne olivat loppuneet, mutta jäljellä oli isompi arviolta 7-8 kiloinen, ilman kylkiäisiä. Hinta 39 euroa. Se naula veti.

Kotiinpaluumatkalla yllätimme aiemmin tapaamamme Lontoon Cityn meklarit Pacon baarin terassillta ja istuimme heidän pöytäänsä. Kinkku sai oman kunniapaikan pöydän päästä, missä se istui ylväänä sorkka pystyssä huvittaen ohikulkijoita. Meklarit olivat seuraavana päivänä palaamassa Lontooseen, mutta varmasti oluthetken hullut suomalaiset ja kinkku jäivät mieleen hauskana legendana kerrottavaksi business-lounaalla.

Wikipedia tiesi kertoa paljonkin espanjalaisista kinkuista ja siitä miten ne eroavat italialaisista prosciutto ja ranskalasisista bayonne kinkuista. Espanjalaisia tietyn sertifioinnin saavia kinkkuja ovat Iberian kinkku sekä Serannon kinkku. Viimeksi mainittu on niin kutsuttu vuoristokinkku, jonka lahkoon meidän ostamamme Alpujarrasin kinkkukin kuulunee päätellen pois leikkaamattomasta sorkasta, joka on vuoristokinkun tavaramerkki. Espanjalaiset ovat maailmanmestareita ilmakuivatun kinkun syömisessä ja tuottamisessa.

Kinkun leikkaamista helpottamaan on kehitetty erityinen teline pantoineen ja kiristysruuveineen, joiden avulla kinkku pysyy leikatessa tukevasti paikoillaan. Leikkaus tapahtuu lihan syiden suuntaisesti toisin kuin Suomalaisten joulukinkkujen. Leikkaamisessa käytetty veitsi on ohut ja taipuisa, mikä mahdollistaa ohuiden siivujen höyläämisen. Sen lisäksi leikkaaminen tulee tehdä tietyssä järjestyksessä. Varmasti ensikertalaiselle hyvän lopputuloksen saaminen on vähän hakusessa.

Oikeastaan uskalsin moisen ruokahankinnan tekoon siksi, että jo 6-7 vuotta sitten, ollessni Barcelonassa, poikani Risto pyysi tuomaan tuliaisiksi mainitunlaisen kinkun. Kävinkin sikäläisessä hallissa katsomassa niitä, mutta niiden hinnat olivat tyrmistyttävän korkeita ja niinpä kinkun hankinta sillä kertaa jäi tekemättä. Risto on lihan käsittelyn mestari ja asian harrastaja. Vastakaadetun peuran paloittelu on hänelle "piece of cake". Myös ruoan valmistuksessa hän on osoittanut courmet-taitonsa. Niimpä ostoksen tehtyäni lähetin hänelle samana iltana tekstarin: Ilmakuivattu kinkku hankittu. Tuletko noutamaan? Suunnitelmissa on ollut, että hän loppukuusta voisi tulla täällä Albunuelasissa käymään perheensä kanssa. Saas nähdä lähteekö kinkku kotimaahan lentäen vai vasta joulukuussa mukanani auton katolla olevassa "anopinkuljetuslaatikossa"? Ilmakuivattuja kinkkuja täällä ostetaan ja syödään läpi vuoden ei vain jouluna juhlapöydässä.

Kinkku odottaa noutajaa ripustettuna takorautaiseen porraskaiteeseemme. Ilmakuivattu kinkku ei pilaannu, jatkaa vain kuivumistaan.

Parhaan hinta - laatusuhteen voi saada juuri näiden paikallisten vuoristokinkkujen kohdalla.

Markku

kesä kengittä

Kuuma sunnuntaipäivä. Yritän hillitä työvimmaani, sillä täällä tulee helposti tehtyä töitä ihan täydet päivät.

Suomen Hs.sää antaa väärät sääinfot. Eilen luvattiin Granadaan 22°C ja oikeasti siellä oli 32°C.

Tässä laaksossa on kuulemma aina 2-4°C lämpimämpää kuin Granadassa.

Taas tuli tehtyä tosi hyvää ruokaa uunissa. Valokuvaan ruuat ja olen alkanut kirjoittaa reseptejäni ylös. Tuleekohan tästä keittokirjakin...

Yritin eilen löytää lenkkareita tai vaelluskenkiä granadalaisesta hienommasta tavaratalosta. Näytin myyjälle sopivaa kenkää ja kysyin löytyykö 40 numeroisia.

- Ne on naisten kengät, hän huudahti kuin olisi lakiin kirjoitettu ettei naisella ole ikinä 40 numeron jalkaa.

Meni etsimään miesten kengistä mutta miehillä taas ei ole niin pientä jalkaa. Täällä miehet ovat miehiä ja naiset niin naisia. Millähän kengillä vaellan?

Granaattiomenat vadilla eivät ole vielä räjähtäneet. Maalaan nyt niitä,

Andalusian koirat pitävät ulvojaisiaan joka ilta. Markku veikkaa kenneliä, minä arvelen niiden vain kokoontuva seurustelemaan. Ei pantoja, ei hihnoja täällä. Kaikki koirat juoksevat vapaasti. Katoilla taas kokoontu suuri populaatio kaiken värisiä kissoja.

Nyt nukuttaa. Viileä makuuhuone odottaa siestaajaa

Sinikka

Toripäiviä

Kaipailin vihannespuolelle kyläkauppaa laajempaa tarjontaa. Keskiviikkona ihan aamusta ajelimme Durcaliin torille. Eipä löydetty paikkaa. Apteekissa oli kielitaitoinen myyjä. Kysyimme tietä. Ensin meille piirrettiin karttaa, mutta sitten espanjankielinen tyttö tempaisi valkoisen takkinsa pois ja läksi oppaaksi. Matka oli pitkä. Emme olisi luultavasti löytäneen kartalta. Gracias apteekin kaunis neito!

Luultavasti tori oli vasta avautumassa koska tarjonta painottui vaatteisiin. Afrikkalainen mies myi nepalilaisia vaatteita Andalusiassa ja niitä katsellessani arvioi minut:"Large! come here!" Hän venytteli kutsuvasti housujen kuminauhaa jotta saatoin sovittamatta nähdä miten suuret mahtumismahdollisuudet. Ostin ja sopivat. Kuusi euroa ja puuvillaa. Tarpeeseen tulivat. olin arvioinut lämpötilat Granadan ja Malagan mukaan. Joku sanoi eilen että tässä laaksossa on aina 3-4 astetta lämpimämpää. Mennään siis yhä 30 pinnassa.

Aarteitakin löytyi. Maustekauppiaalla oli pöydällinen säkkejä ja niissä taivaalliset maustevalikoimat. Aloitin chilistä, näytin kädellä minkä verran. Hän sanoi tylysti mikä on minimum (5xenemmän). Tuleepa kallista, ajattelin ja annoin mennä. Ostin minimumit salviaa, piri-piriä, kaiken värisiä pippureita ja sesamin siemeniä. Jokaista n.100g. Hinta hämmästyttää yhä. Sillä rahalla olisi Suomessa saanut yhden vähän keskihintaa kalliimman maustepurkin, joissa taitaa olla 30-50g sisältöä. Sinne mennään uudelleen ostoksille.

Kotimatkalla selitin Markulle piri-pirin ja pirin eron. Ei siis ollut huumeita kassissa.

Vihannespuolelta tuli muukaa 2 € maksanut parin kilon kassi paprikoita, euron kilo luumutomaatteja ja mitä kaunein lilaraitainen munakoiso sekä kilo keltaisia persikoita.

Saaliista osa on jo siirtynyt ruuaksi. Tänään oli kanarisotolla täytettyjä, juustolla gratinoituja

paprikoita lounaaksi ja Markku suunittelee tomaattikeiton valmistamista.

Eilen oli ensimmäistä kertaa oman kylän tori. Edellisellä viikolla olimme viemässä Minttua Malagaan ja missasimme sen. Tällaiset torit tai markkinat ovat kerran viikossa.

Albunuelas yllätti. Oli kaikkea rintaliiveistä paellapannuihin, mutta ennen kaikkea hyvät hedelmä- ja vihannesvalikoimat. Myyjien joukosta erottui kaksi namin näköistä hyvin englantia puhuvaa argentiinalaista poikaa. Markku täydensi huteraa hengarivalikoimaamme heidän tiskiltään.

Kassiin upposi myös salaattia, pari kesäkurpitsaa, jättisipuleita, kypsiä tomaatteja, avomaan kurkkua, kannullinen manteleilla täytettyjä oliiveja ja vasta paistettu kana.Ostin myös kolme jykevää granaattiomenaa, kukin puoli kiloa( 1,5 €/kg) . Ne odottavat keittiön pöydällä räjähdystään. Markku pelkää joutuvansa kalkitsemaan seinät uudelleen. Kuvaan kehitystä joka päivä.

Vieraamme näkivät ensimmäisen akvarellini. Sain tilauksen seuraavista. Olinkin aikonut pysyä granaattiomenateemassa. Löysin taas kadulta yhden räjähtäneen hedelmän.

Kello on puoli viisi ja lamaannuttavan kuuma yhä.

Sinikka